18. syyskuuta 2017

"BAD DAYS HELP YOU TO APPRECIATE THE GOOD ONES" - BLOGGAAJAN TÄYDELLINEN ELÄMÄ


"Tsiisus, mitä imelää lässytystä", kommentoi anonyymi blogiini pari postausta takaperin.

Joo joo, onhan bloggaajien autuaallisen ihanat ja täydelliset elämät sitä imelää lässytystä pullollaan, eikä heille tapahdu koskaan mitään pahaa. Elämä on ruusuilla tanssimista, luksustuotteita ja hymyjä aamusta iltaan. Pelkkää onnea, jota halutaan hieroa muiden naamaan joka tuutista. Se on se absoluuttinen totuus, kyllähän bloggaaja toki kertoisi heti jos jotain ikävää tapahtuisikin! Heillähän on velvollisuus tehdä niin, right?

No, eipä vaan ole. Mua jotenkin hämmentää tämä kommentti vieläkin, ja varsinkin sen jatko "toivottavasti onni kantaa". No, toivottavasti oma asenteesi elämässä kantaa myös pitkälle.

Elämään mahtuu niiiiiin paljon muutakin kuin nuo onnen ja rakkauden täyteiset hetket, materialismihulluus ja täydellisyyden tavoittelu. Jokaisen, siis JOKAISEN, elämässä on ne omat ylä- ja alamäkensä, ja mä olen sitä mieltä ettei kenenkään tulisi toisten elämää tai vastoinkäymisiä arvostella. Sinä et millään voi tietää toisesta kaikkea, et somen tai blogin tai minkään perusteella. Et voi olettaa tuntevasi bloggaajaa läpikotaisin, ja leimata häntä bloginsa perusteella. 

Vaikka mun postaukset on varmasti olleet sitä imelää lässytystä, niin kyllä kuulkaas tännekin päähän paljon muutakin kuuluu. On päiviä, jolloin oon hymyä aamusta iltaan. On päiviä, jolloin jokin saa hetkeksi pahalle mielelle. Ja on päiviä, jolloin jokainen asia itkettää ja tuntuu pahalta.

Mä oon ihan auttamaton herkkis, enkä varmasti muuksi muutu koskaan. Oon jopa miettinyt että mun pitäisi jollain tapaa karaistua, etten kokisi kaikkea niin perhanan voimakkaasti. Mutta minkä sitä itselleen mahtaa, ja tarvitseeko mahtaakaan? Ehkä mun täytyy kääntää tämä herkkyyteni voimavaraksi, ja opetella elämään sen kanssa entistäkin paremmin. Kohdella erityisherkkyyttä kuin rakasta ystävää, ei kuten vikaa tai taakkaa. Vaikka kyllä se välillä taakalta tuntuu, kun kaiken kokee niin voimakkaasti - hyvässä ja pahassa. 

Sitä välillä uupuu kaiken sen taakan ja tunteiden myllerryksen ja ympäriltä satavan informaation vuoksi. Informaation, jota vielä alituiseen tulkitsee valtavan tarkasti.

Nyt mä ajattelin kertoa teille hieman mun viime viikosta, joka oli kerrassaan kamala. Vähän vastapainoa sille imelälle lässytykselle, jotta säilyy mielenkiinto yllä eikä herätetä turhaa kateutta täydellisestä elämästä.

 Viime viikkoon sisältyi huolta läheisestä, traumaattisia muistoja yläkouluajoilta, jo pois nukkuneen rakkaan muistelua, riitoja perheen sekä poikaystävän kanssa.. Itkua, turhautumista, surua, pelkoa, huolta. Tää kaikki voi kuulostaa pieneltä, ja tietysti se monien muiden ongelmiin verrattuna voi ollakin. Mutta kukapa olisi oikeutettu laittamaan ihmisiä ja heidän vaikeuksiaan järjestykseen, ja kertomaan mitä toisella on oikeus tuntea. Tuo viikko oli mulle henkisesti valtavan raskas, ja olen vain onnellinen että se on takanapäin.

Tosiaan, keskiviikkona tuli 10 vuotta rakkaan ukkini kuolemasta. Olin silloin 7. luokalla, hyvin herkässä iässä ja muutosten tuulissa. Olin siirtynyt pienestä kyläkoulusta yläkouluun keskustaan, muutos oli suuri. Sen sinisilmäisen ja naiivin pikkutytön maailmassa kaikki olivat hyviä tyyppejä, ja jokaiseen uuteen tuttavuuteen tutustuttiin innolla. Mua surettaa tuon pienen tytön muistelu, sillä tasan 10 vuotta sitten sillä alkoi elämänsä vaikeimmat ja yksinäisimmät vuodet. Rakkaan läheisen kuoleman aiheuttama vuosiksi padottu ja käsittelemätön suru, kiusaaminen, yksinäisyys, masennus. Kun ukin kuolemasta tuli 10 vuotta, mietin näitä juttuja paljon. Mietin sitä ihmistä joka olin silloin, mietin sitä ihmistä joka olen nyt. Niitä päiviä, kun en uskaltanut kävellä koulun ruokalan toiseen päähän hakemaan kasvisruokaa ja tyydyin syömään leipää. Niitä päiviä, kun istuin koulun käytävällä kuulokkeet korvilla, toivoen vain että pääsen pois. Kaikesta. 

Oon myös miettinyt paljon, kuinka syvät arvet juuri nuo yläkouluvuodet on muhun jättäneet. Mun lapsuus on ollut maailman turvallisin ja rakkaudentäyteisin, ja luulen että monet mun turvattomuuden kokemukset ja muut vielä tänäkin päivänä terapiassa käsittelemäni asiat on peräisin noilta ajoilta. Mä oon aina ollut valtavan herkkä, ja tuollaiset kokemukset on jättäneet muhun syvät arvet. 

Lisäksi mulla oli viime viikolla siskoni kanssa todella paha riita, joka veti mielen apeaksi pitkäksi aikaa. Sisarusten väliset riidat on vain elämää, ja ainahan ne sovitaan ja jatketaan parhaina kavereina. Mutta olin jotenkin todella herkillä, ja sanat upposi syvälle. Poikaystävä on myös taistellut ahkerasti nikotiiniriippuvuuttaan vastaan, ja todella hienosti selviytynyt - en voisi ylpeämpi olla. Nikotiinista vierottautuminen on kuitenkin aiheuttanut kitkaa myös meidän välille, eikä meidänkään yhteiselo ole aina mitään ruusuilla tanssimista. Ei meillä mitään hätää ole, mutta kyllä jotkut päivät ovat olleet kaiken takia melkoisen vaikeita. 

Keskiviikkona olin siis valtavan huolissani lääkäriin menevästä läheisestäni, muistelin ukkini kuolemaa ja yläasteaikoja sekä riitelin siskoni kanssa. Torstaina aamulla saatiin vielä poikaystäväni kanssa joku mitätön pikkukina aikaan, ja olin todella surkeana. Koin saaneeni osakseni paljon sanoja, joita en ansainnut. Kaikki jotenkin romahti siinä vaiheessa, kun töissä ilkeähkö asiakas sai minut itkemään. Oon kasvattanut nahkaani ja siedän nykyään paljon enemmän, mutta tuolloin kasailin itseäni pitkään. Kaikki romahti kerralla niskaan, ja tilanne jossa toimin täysin annettujen ohjeiden mukaan, kirvoitti ilkeitä sanoja. Koskaan ei oo käynyt vastaavaa, eikä tuo kokemus lämmitä mieltä vieläkään. Itsetunto oli kaiken tuon jälkeen hyvin nollissa, ja pieninä hetkinä muistin sen epävarman yläkoululaisen fiilikset, kun koko maailma pelotti ja tuntui olevan sua vastaan. 

Elämä vaan on välillä kaikessa ihanuudessaan todella takapuolesta. Ihan oikeasti. On niitä päiviä kun kaikki romahtaa, eikä jaksa mitään, ei vain kestä enempää. Onneksi noita päiviä on harvoin. 

Nyt kaikki on onneksi hyvin. Läheiseni sai lääkäristä suhteellisen hyviä uutisia, turhat riidat on selvitetty ja oon noiden päivien jälkeen saanut normaalin itseluottamukseni takaisin. Hymyilen ja nauran, vaikka se noina päivinä olikin lähes mahdotonta. Joskus vain pitää käydä pohjalla muistaakseen arvostaa niitä hyviä päiviä. Uskon myös, että jokainen vastoinkäyminen opettaa meille aina jotain arvokasta elämästä tai omasta toiminnastamme. Tässä postauksessa on paljon asioita, joita mun on aina ollut hyvin vaikea kertoa edes kaikkein lähimmille tyypeille. Kirjoittaminen on terapeuttista.

Tekstini oli sekava, pitkä ja vapaata ajatuksenvirtaa. Tuo anonyymin laittama kommentti on välillä pyörinyt mielessä, ja nyt spontaanisti yhdistin sen viime viikkooni liittyvään postaukseen. Jos jotain haluan tällä tekstillä sanoa, niin älkää KOSKAAN arvostelko toisten elämää, sen kohokohtia tai vastoinkäymisiä. Koska hyvin harvoin todella voit tietää, mitä toisen elämässä tapahtuu. JOKAISELLA on omat taistelunsa taisteltavana, oli kyse sitten opiskeluista tai sairaudesta, sydänsuruista tai työhuolista.

Valoa uuteen viikkoon 

30. elokuuta 2017

AT THE ROOFTOP

Koska Suomen kesä on ollut katastrofaalisen surkea ja kerrassaan sanoinkuvaamaton, palataan hetkeksi näihin Maltan tunnelmiin toukokuulta. Mulla on tuolta reissulta vielä muitakin kuvia julkaisematta, yritetäänpä laittaa nekin pian näytille! Mun vanhemmat on aina sanoneet, että Suomen kesä on niin kaunis ettei silloin kannata koskaan lähteä etelän lämpöön. Noh, tän kesän jälkeen ei kenenkään tarvii sellaista mulle sanoa.. En tainnut kertaakaan ottaa kunnolla aurinkoa, uida tai viettää päivää rannalla. Ihan käsittämättömän surkea kesä, ja uskallan väittää että kesä tuntuu menneen kokonaan ohi pitkälti noiden säiden takia. Lohduttaudun sillä, ettei ensi kesä voi mitenkään tämän huonommaksi mennä. Eihän?

Maltalla tosiaan vietettiin ensimmäiset neljä yötä St. Juliansin Jules Suites sviittihotellissa, josta siirryttiin Vallettan sydämeen kulttuurin ja kauniin arkkitehtuurin pariin. St. Julians on tunnetusti ranta- ja biletyskohde, joten pääkaupunki Valletta tasapainotti lomaa mukavasti rauhallisuudellaan. 

Vallettassa majoituttiin kauniissa Palazzo Prince d'Orangessa. Tuo huoneistohotelli oli aivan U P E A ! Yritän ehtiä laittaa sieltä vielä kuvia sisältäpäin, oli nimittäin huikean kaunis paikka. Meidän huoneisto oli kolmikerroksinen, luolamainen asunto. Kaikki yksityiskohdat oli mietitty viimeistä piirtoa myöten, ja hotellissa vallitsi kunnon vanhan ajan tunnelma. Ihan mieletön elämys tuo majoitus kokonaisuudessaan. Ja tiiättekö mitä? Nämä kuvat on otettu meidän hotlan kattoterassilla!! Me Emilian kans ehdittiin ottaa siellä aurinkoa sekä nautiskella upeasta kaupungin ylle laskevasta auringosta viinilasilliset kädessä. Ja mikä parasta, hotelli sijaitsi aivan kivenheiton päästä Vallettan keskustasta - pari korttelia, ja olit keskellä vilinää. 

Rakastuin Vallettaan sydänjuuriani myöten ♥ Palataan! 

postaus toteutettu yhteistyössä Palazzo Prince d'Orangen kanssa

26. elokuuta 2017

PINK

Multa on kysytty viime aikoina useamman kerran, miksi en ole päivittänyt blogia. Syy on hyvin yksinkertainen; en ole ehtinyt. Lisäksi musta tuntuu, että elän elämäni tähän mennessä onnellisinta aikaa, ja en ole kokenut tarpeelliseksi roikottaa kameraa mukana "varjostamassa" niitä hetkiä. Asujen miettiminen ja kuvailu on olleet mulle tärkeitä juttuja ja sillä tavalla oon saanut tuotua luovuuttani esille (ja onhan ne tärkeitä edelleen), mutta koen muiden juttujen elämässä olevan tällä hetkellä tärkeämpiä. Mä voisin käyttää aikaa laittautumiseen, asujen pohtimiseen ja pinnalliseen hömppään, jolla saan samalla aivot narikkaan. Mä rakastan visuaalisuutta, kaikkea kaunista ja ihanaa. Rakastan sitä tunnetta, kun saan luotua kivan asukokonaisuuden, otettua siitä silmääni miellyttävät kuvat ja luotua vielä blogipostauksen teille nähtäville. Kuitenkin tää kaikki vie aikaa, ja mä oon viime aikoina tiedostamattani ja hieman tietoisestikin käyttänyt sen ajan muuhun. Niihin tärkeämpiin juttuihin. 

Oon ihan oikeasti tän kesän kulkenut paikasta toiseen ryönäisempänä kuin koskaan. Heh, samalla myös onnellisempana :D Kai näiden asioiden välillä jokin hassu yhteys on, vaikka ryönäisyys ei mulle sitä onnea olekaan tuonut. Töihin jaksan laittautua aivan minimaalisesti, ehkä juuri ja juuri meikkivoidetta ja kulmaväriä sudin naamaan. Ripsipidennykset mulla on edelleen, vaikka niiden kestävyyden kanssa onkin ollut ongelmia hetken. Hiukset oon pessyt 1-2 kertaa viikossa, sillä onnistuin hienosti pidentämään pesuväliä joskus viime vuonna. Aluksi se tuntui vaikealta, mutta kyllä reuhka tottui siihen äkkiä, eivätkä hiukset juuri enää rasvoitu. Helpottaa elämää kummasti!

 hame Gina Tricot
paita BikBok
kengät Seppälä
hiuskoru Glitter

Mä oon kuitenkin ihan varma, että syksyllä oon hieman aktiivisempi blogin kanssa. Rakastan tätä hommaa, vaikken ehkä aivan yhtä pakkomielteisesti kuin aiemmin. Blogi oli mulle tuki ja turva niinä vaikeina aikoina, ja sain täällä niitä onnistumisen kokemuksia. Blogi on ollut mulle ystävä - kuten te kaikki siellä ruudun toisella puolella. Oon kuitenkin löytänyt itseäni, oppinut uudella tavalla seisomaan omilla jaloillani, ja tykästynyt elämän tasaisuuteen ja arkisuuteen. Ihan parasta.

Syksyllä mulla on opintoja aika vähän, paahdoin viime vuonna nimittäin sellaisella tahdilla ettei tosikaan. Maisterin tutkinnon opintopistemäärä mulla tulisi kasaan jo pelkästä gradun kirjoittamisesta, mutta muutama kurssi on myös tehtävänä. Lähes kaikki kuitenkin kirjatenttejä tai muita, joihin ei pakollista läsnäoloa sisälly. Lisäksi toki teen viimeisen harjoittelun keväällä. Koska pieni suorittaja mun sisällä nostaa päätään, oon ajatellut lisäksi lukea psykologian lyhyen sivuaineen. Olisi muuten ihan liian lusmu olo ;)

Ja sitten pikakuulumiset vielä loppuun! Ja tähän väliin varoitus, että imelää lässytystä on taas luvassa, sullekin ihana anonyymi joka kauniisti edelliseen postaukseen kommentoit  Eikä näitä edelleenkään ole mikään pakko lukea..

Elokuun alussa vietettiin rakkaan ystäväni polttareita, ja viikonloppu oli ihan huippu! Hänen pyynnöstään en julkaise somessa juttuja noilta päiviltä, mutta pian päästään juhlimaan itse häitäkin. Viime viikolla siivottiin poikaystävän asunto ja vietiin hänen tavaransa yhteiseen kotiimme, ja tällä viikolla oli valtava työmaa mun kämpän siivoamisessa. Mutta nyt molempien tavarat ja huonekalut on kuin onkin meidän yhteisessä kodissa, vaikka kaikki hakeekin vielä paikkaansa. Mulle oli vaikeaa lähteä ja luopua omasta kodistani, ja kyllä monet kyyneleet vierähtivät poskelle oven viimeistä kertaa sulkiessani. Tää ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi kaikesta tulevasta innoissani - voi että mä nimittäin olen! R a k a s t a n meidän uutta yhteistä kotia, se on maailman ihanin! Rakastan avomiestäni (mikä ihana, kaunis sana ) sekä meidän pientä nelijalkaista vauvaamme. Voi kyllä, pikkuinen bolognese-neiti Lumi saapui meille kaksi viikkoa sitten  Täällä meidän pieni tälläkin hetkellä nukkuu sohvalla mun vieressä, kun tätä postausta näpyttelen. Ollaan vietetty kiireistä vauva-arkea muuttojuttujen keskellä, ja arki on lähtenyt kivasti rullailemaan yhdessä uusiin juttuihin totutellen. Ja hei, toki oon käynyt töissäkin koko ajan! ;) 

Palaillaan pian hauvavauvakuulumisten kera. Mitä sinne kuuluu? 

Blog Design by Get Polished