20. elokuuta 2016

SURU TARTTUU?

Heräät hikisenä ja ahdistuneena. Avaat silmät. Koti. Sänky. Se oli vain unta. Hetken päästä muistat kaiken. Se tapahtui taas. Kuten edellisenä yönä, ja sitä edellisenä yönä. Painajainen. Helpotus ei kuitenkaan tule, muistat ettei se olekaan painajaista. Sehän tapahtui oikeasti. Ja tapahtuu kerta toisensa jälkeen, aina uudelleen ja uudelleen.

Selviydyt. Puret hammasta, puet vaatteet ja saat itsesi liikkeelle. Menet töihin, hymyilet. Hymyilet, hymyilet, hymyilet. Lähdet kotiin, kuuntelet saman surullisen biisin kuin töihin tullessasi. Saman biisin kuin eilen, ja sitä edellisenä päivänä. Ja sitä edellisenä päivänä. Menet kotiin, kasaat itsesi. Kirjoitat blogia, luet, katsot sarjaa. Otat lasin viiniä. Menet nukkumaan, toivot että kaikki olisi ollut vain unta. Ettei painajaisia olisi ensi yönä. 

Turhaan.

Siinäpä mun elämän sisältö lyhykäisyydessään.

 Oon miettinyt tätä postausta valtavan kauan. Viikkoja, uskaltamatta julkaista tätä. Pohdin pitkään, haluanko edes. Miksi kirjoitan näin julkisesti pahasta olostani blogiin? Ensinnäkin, blogista on tullut mulle ystävä. Se ystävä, joka on rinnalla vaikkei ketään muuta olisi. Se ystävä, joka on paikalla aina kun tarvitsen. Se ystävä, joka kuuntelee ja ymmärtää. Se ystävä, joka ei kyseenalaista tai arvostele. Se ystävä, joka ei käske jatkamaan matkaa ja etsimään jotain parempaa.

Aloitin blogin kirjoittamisen 3,5 vuotta sitten, kun mulla oli vaikeaa. Oon jakanut tänne niin ilot kuin surutkin. Tosin surut ovat näyttäytyneet aiemmin pienemmässä mittakaavassa, sillä en ole halunnut tuoda kaikkia yksityisasioitani tänne julkisesti kaikkien nähtäville. Usein yhä vieläkin unohdan kirjoittavani tätä julkisesti. Kuka tahansa pääsee mun pään sisään tätä kautta. Se on kammottavaa, pelottavaa. Tekstejä kirjoittaessani en kuitenkaan ajattele sitä. Tuntuu kuin kirjoittaisin itselleni, ja hyville ystävilleni. Koska niitä olen blogin kautta saanut monia. Ihania ihmisiä, jotka elävät kanssani niin blogin puolella kuin muuallakin elämässä. Suruissa ja iloissa. Kuitenkaan en haluaisi esimerkiksi monien puolituttujen tai tuntemattomien lukevan ajatuksiani. En vain osaa olla kirjoittamattakaan. Enkä halua. Minun blogini, minun sääntöni. Parisuhde kulki blogissa tiiviisti mukana viimeiset puoli vuotta ihan molempien yhteisestä toiveesta (tai varsinkin toisen osapuolen vielä suuremmasta toiveesta..), joten miksipä tätäkään puolta salailemaan. Oon muutenkin ihmisenä aika avoin, vaikka kantapään kautta olen oppinut ettei kannattaisi. Puukkoa on tullut niskaan liian monesti, niin läheltä kuin kauempaakin.

Kuitenkin, kirjoittaminen auttaa. Se auttaa mua jäsentämään ajatuksiani ja tuntemuksiani. Se auttaa mua saamaan ajatuksia muualle. Se helpottaa, puhdistaa. Siinä missä jollekin keino selviytyä on lenkkeily, mulle yksi niistä keinoista on blogi. En kaipaa sääliä, en todellakaan. Kenenkään ei tarvitse sääliä tyttörukkaa, jonka elämä romahtaa niskaan. Mä vain tarvitsen tätä, ja kirjoitan tätä itseni takia. Sekä mahdollisesti jonkun muun, joka ehkä käy läpi edes hieman samaa kuin minä.

 Oon ihmetellyt suuresti, luulevatko ihmiset surun tarttuvan. Vai mistä hitosta oikein on kysymys. Monet sellaiset ihmiset joiden kanssa normaalisti olen pitänyt tiiviisti yhteyttä, eivät ole juurikaan kiinnostuneita siitä miten minulla menee. Ei kysymyksiä, ei ehdotusta näkemisestä tai mistään. Toisaalta, mikään ei kysymisellä miksikään muutu. Voin varmasti tänään aivan samalla tavalla kuin viikonkin päästä. Ymmärrän kyllä hyvin etääntyneeni hieman muista elettyäni tiiviisti parisuhteessa. Mutta kuitenkin, monien kanssa kanssakäyminen on vähentynyt juuri sen viimeisen kuukauden aikana. Olen vain töissä ja kotona, en tee mitään tai en näe töiden ulkopuolella ketään muita kuin perheenjäseniäni. Eikä mulla ole suurta tarvetta vaivatakaan ketään. Kyllä sen vaikeissa tilanteissa huomaa ketkä seisovat rinnalla. Tai paremminkin eivät seiso. Harvoin oon tuntenut itseni niin yksinäiseksi kuin viime aikoina. Toki voisin itsekin ehdottaa kenelle tahansa kahville menoa tai leffan katsomista, mutta en vain jaksa. Oon niin väsynyt, rikki.. En jaksa mitään.

Ja sitten Joensuuhun paluu. En yksinkertaisesti halua. En kuitenkaan usko, että voin tarpeeksi hyvin lähteäkseni jonnekin toiselle puolen maailmaa. Entä jos romahtaisin täysin? Koen olevani turvassa ainoastaan kotikotona ja mökillä. Paikoissa joissa mikään ulkopuolelta tuleva ei voi nostaa muistoja pintaan. Tai no, voipas. Esimerkiksi mainokset tai aivan mikä vaan. Muualla riski on vain suurempi, ärsykkeitä tulee joka puolelta. Silloin sattuu, ja kipua on vaikea kestää. Niin, ja työpaikka! Siellä mulla on hyvä olla. Saan varmasti aina muuta ajateltavaa, koen valtavasti onnistumisen kokemuksia ja tunnen itseni voittajaksi selviydyttyäni taas yhdestä päivästä. Ja työkaverit. Mulla on maailman parhaimmat työkaverit, aivan liioittelematta. Oon saanut sieltä tukea ja kuuntelevia olkapäitä. Kun itkin hysteerisesti ja romahdin töissä, töistä päässeet henkilöt jäivät vielä kuuntelemaan ja halaamaan minua, ettei minun vain tarvitsisi olla yksin. Se jos mikä merkitsi paljon.

 Toisaalta, turhaudun valtavan helposti moniin "tukeviin" kommentteihin. Oon kuullut aiemminkin samoja juttuja, tiedän miten tää kaava menee. Mun elämä ei ole ollut aiemminkaan kovin helppoa, vaikka moni niin ilmeisesti luuleekin. Oon kokenut liikaa juttuja, ja kuluttanut aivan liian kauan elämästäni surullisena tai masentuneena olemiseen. Ulkoapäinhän kaikki on hyvin; sain lukion jälkeen haluamani koulupaikan yliopistosta, suoriudun hyvin opinnoistani, mulla on paljon kavereita, välittävä perhe, työpaikka. No, se ei valitettavasti ole koko totuus. 

Tiedän kyllä kaiken, mitä mulle voidaan sanoa. Matka jatkuu, elämä jatkuu. Ansaitsen parempaa. Se ei ollut sun arvoisesi. Löydät vielä jonkun arvoisesi. Kaikki tapahtuu syystä, kaikella on merkitys. Et saa jäädä kiinni suruun. Sun täytyy päästä kiinni arkeen. Aika parantaa haavat. Ei se voinut tarkoittaa kaikkea sanomaansa. Onkohan tuossa taustalla kuitenkin jotain muuta. Jokaisen tuollaisen kommentin kohdalla mun tekee mieli huutaa. Kyllähän mä ymmärrän miltä tämä kaikki muista vaikuttaa, mutta tuollaisiin kommentteihin olen usein vastannut laittamalla muutaman screenshotin, jotka näyttää edes palan kaikesta siitä valtavan kauniista, joka vielä hetki sitten oli. Mun tekee mieli saada ihmiset ymmärtämään, että kyseessä oli jotain paljon suurempaa. Eihän kukaan nyt hitto soikoon kihloista puhu turhaan! Ja minähän ne hetket olen elänyt, minä tiedän. Minä tunnen. Mutta munhan täytyy vain jatkaa elämää, niinhän sä sanoit? Tänään on yksi niistä illoista, kun voin suoraan sanoa etten halua. En näillä ehdoilla, en näin. Tuntuu ettei monikaan ymmärrä mitä käyn läpi, miten voimakkaasti tämän kaiken tunnen. Moni ei ymmärrä miten paljon tämä merkitsee kaiken suhteen; mitä ajattelen itsestäni, elämästä, rakkaudesta. Kaikesta. Kaikki tarkoittavat varmasti hyvää, mutta oon aika herkillä kaikkeen hiemankin vähättelyyn viittaavaan. 

Kaikki vuoden alussa tapahtunut oli se, joka antoi aiemmille vaikeuksille merkityksen. Se syy, miksi kaikki aiempi tapahtui. Ja ei, en ole näitä asioita aivan yksinäni kuitenkaan pyöritellyt. Olen viime vuoden lopusta asti käynyt säännöllisesti juttelemassa vaikeuksista, joita olen elämäni aikana kohdannut. Kaikesta, mikä muhun on vaikuttanut. Itsestäni. Terapiassa. Sana kuulostaa kauhealta, mutta ei se sitä ole. Yllätyn jatkuvasti, kuinka moni lopulta tarvitsee ammattiapua asioiden käsittelyyn. Eikä se ole heikkoutta, se on valtavaa vahvuutta. On vahvuutta myöntää tarvitsevansa apua, ja uskaltaa hakea sitä. En uskonut ikinä kirjoittavani tätä blogiin, sillä harvat mun läheisistäkään asiasta tietää (tai no Joensuussa varmaan kaikki, Kuhmossa ei juuri kukaan). Mutta miksipäs ei, ei se ole mikään häpeä. Ja jos tämän avulla saan yhdenkin ihmisen kannustettua hakemaan apua, niin olen enemmän kuin onnellinen. 

Kenelle mä nyt soitan, tai ilmoitan maailman typerimmästä jennimäisestä pikkujutusta? Mä vain kaipaan sitä, miten voin huolettomasti jutella arkipäiväisistä asioista. Kaipaan sitä huoletonta onnellisuutta, jota sain kevään elää. Jotain niin uutta ja erilaista, jotain niin.. Suurta. Kaipaan sitä, miten voin kertoa saaneeni kipeän haavan jalkaani töissä. Kuinka voin kertoa säikähtäneeni suihkun ovea raapinutta Möykkiä ollessani yksin kotona. Kuinka voin kertoa saaneeni blogiin ihanan kommentin. Sanoa saaneeni asiakkaalta kivaa palautetta. Kertoa nähneeni ihan tyhmää painajaista, taas kerran. Kertoa jännän kirjan superjännä loppuratkaisu.

Olla se huoleton ja onnellinen Jenni, joka vielä reilu kuukausi sitten olin. Kaipaan sitä Jenniä.



No, ei tässä tekstissä ole kyllä päätä eikä häntää. Olen vain viime aikoina usein pohtinut, kuinka yksin tässä maailmassa lopulta onkaan. Kun kaikki hajoaa ympäriltä, ja pohdit mitä sulla ylipäätään on. Kyseenalaistan kaiken, kyseenalaistan kaikki. Juuri kun kuvittelen ettei mikään voi sattua enempää, niin varmasti sattuu. Itket työvuoron jälkeen kunnes nukahdat, ja lähdet aamulla takaisin hymyilemään. Oon vaan nyt niin väsynyt. Mulla olisi niin paljon sanottavaa, mutta ehkä seuraavassa postauksessa sitten joskus. Luultavasti unohdin puolet mitä aioin sanoa. Nyt mä suuntaan nukkumaan, hyvää yötä!

"Everyone you meet is fighting a battle you know nothing about. Be kind. Always."

30 kommenttia :

  1. Mä ihailen sua. Ihailen kuinka sä oikeasti jaat blogiin niin ilot kun surutkin. Pystyisinä itsekin jakamaan kuinka tunnen, oli se sitten iloa tai surua. Ilonhan mä tietty varmasti osaan jakaa ei siinä. Mä vaan oon muutenkin tosi sulkeutunut ja kerron harvoille ihmisille sen oikean fiiliksen ihan elämässä joten miksipä osaisin blogissa olla avoimempi. Musta se on todellakin vahvuutta jos hakee apua, vahvuutta että tajuaa itse missä vaiheessa sitä apua on hankittava.
    Mulla oli kevät yhtä taistelua tunteiden kanssa, tilanne oli kyllä mulla varmasti täysin eri kuin sulla, mutta ero kuin ero jättää pahat jäljet ja niiden paranemisessa kestää. Sen lisäksi se jättää syvät ja ikuiset arvet. Muista että mulle voit laittaa viestiä tai vaikka soittaa jos on tarve! Jos en vastaa heti niin vastaan mahdollisimman pian;) Yritähän nyt selvitä, se kliseinen tsemppi tähän perään! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset


    1. En minäkään kaikkea tänne jaa, en todellakaan. Mutta tämä kaikki on liikaa, että jaksaisin yksin kantaa tämän sisälläni. Ilon jakaminen on kyllä paljon helpompaa! Mun mielestä blogiin kirjoittaminen on kuitenkin helpompaa kuin puhuminen, mäkin oon tosi huono puhumaan ja harvoille kerron asioistani.. Jossain vaiheessa avun hakeminen on vain ainoa vaihtoehto.

      Voi Kata, aivan varmasti kyllä sunkin tilanteessa haavojen paraneminen kestää. Oot kuitenkin vahva, ja oot saanut elämääsi paljon uutta hyvää. Kiitos Kata, ihana kuulla ♥

      Poista
  2. Kirjoitat kauniisti ja rehellisesti. Voimia! Sinä selviät kyllä, mutta aikaa siihen menee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentista ja tsempeistä ♥

      Poista
  3. Voi Jenni...:( ♥ Kun luin tätä postausta, viimeisten kappaleiden kohdalla jo kyyneleet valuivat :( Niin aito ja puhdistava teksti. Oon niin pahoillani siun puolesta, ihan oikeasti! Silloin blogimiitissä tavatessa vaikutit kyllä niin ihanalta ja herttaiselta ihmiseltä, johon olisi ihana tutustua ihan kunnolla. Voi kunpa voisin jotenkin auttaa ♥ Ja oikeasti todella hyvä juttu että käyt tuolla terapiassa, siitä on varmasti hyötyä! En laita tähän loppuun mitään kliseitä, koska ymmärrän miltä ne tuntuu, mutta lähetän näin virtuaalisesti tiukan rutistuksen siihen suuntaan, oot miun mielessä ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Tuuli.. :( ♥ Niin valui mullakin. Ja samoin, myös suhun olisi ihana tutustua kunnolla. Ja varmasti tutustutaankin! Ei tässä oikein kukaan voi juurikaan auttaa, ei tätä mikään helpota.. :( Kiitos Tuuli, olet todella, todella kultainen ♥

      Poista
  4. Oon täysin samaa mieltä yllä olevien kommenttien kans! Kannattaa vaan pitää mielessä, et KAIKESTA selviää. Selvisit ennenkin, niin selviät nytkin!! ❤️ Voimia sulle kaunokainen! :) xx

    VastaaPoista
  5. Haluaisin sanoa jotain, joka lohduttais, mutta tiiän, ettei mitkään maailman sanat auta tuollaisessa elämäntilanteessa. Tuollainen jättää jäljet. Mutta ne arpeutuu ja muttuu arviksi. Ja arvetkin haalistuu. Ajan kanssa ja jokaisella se aika on eri mittainen ja sen kanssa ei kannata kiirehtiä.

    Toivon sulle koko sydämmestäni hirmuisesti voimia ♥ Sä olet vahva, kaunis ja valoisa persoona, älä unohda sitä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kauniista ajatuksesta, se merkitsee mulle paljon ♥ Valitettavasti vaan mikään ei helpota tätä tuskaa, mutta kaikki kauniit sanat lämmittää mieltä. Kiitos todella kauniista sanoista, muistan ne kaikkein pimeimpinä hetkinä ♥

      Poista
  6. Oon samaa mieltä sun kanssa, kirjoittaminen auttaa!:) Ja kirjoitat kuinka paljon vaan itse haluat! Mullekki blogi on ollut vaikeina aikoina tosi iso apu ja pidin useamman vuoden mielenterveysongelmiin ja parantumiseen liittyvää blogia!

    Sun kanssa on ollut ihana jutella, vaikka surullista aiheista! Mulle voit aina laittaa viestiä, oikeesti <3 Vaikka oikein nyt ei mikään auttaisikaan, kokoajan meet eteenpäin! Kyllä mulle tuli tosi paha mieli sun puolesta, haluaisi vaan että sulla on kaikki hyvin <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla että joku muukin kokee kirjoittamisen terapeuttisena keinona! Ja hei, en tiennytkään tuosta sun aiemmasta blogista. Mutta sekin on varmasti ollut oikein hyvä tapa purkaa ajatuksia!

      Kiitos samoin, ja eiköhän me niistä iloisemmistakin ehditä jutella ♥ Kiitos Niina, ja samat sanat sulle! Täällä mä oon, ja vastavuoroisesti kuuntelen aina kun vain mua tarvitaan.

      Poista
  7. Kyynelkanavat toimi tätä lukiessa.. En oikein tiedä, mitä sanoa. Mitäpä tällaisessa tilanteessa oikein voisi sanoakaan? :'( Toivon vaan, että sulla ois asiat hyvin. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tiedän kyllä, sanattomaksi tää kaikki vetää minutkin.. Kiitos, kauniit ajatukset ja sanat lämmittää mun mieltä ♥

      Poista
  8. <3<3<3 jenni rakas, oon mie täällä! ja aina valmis kuuntelemaan jos haluat puhua suruista tai höpöttää niistä jennimäisistä hölmöilyistä tai ihan mistä vaan! tiedän hyvin, ettei se oo sama asia, mutta sekin voisi helpottaa. sinä oot ihana, muista se! haluaisin sanoa jotain mikä oikeasti helpottaa, mutta siihen en löydä sanoja, tai tuskin niitä edes on :( mutta mie tiiän, että sie selviit mistä vaan! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. ♥ Roosa rakas, minä tiedän! Tuntuu vain niin vaikealta yhtäkkiä alkaa höpöttää jostain.. Niin, se voisi helpottaa. Kiitos Roosa, olet kultaa ♥

      Poista
  9. Voi Jenni<3 Niin aito postaus<3 Voimia sulle ihan älyttömästi<3

    VastaaPoista
  10. Komppaan täysillä muita kommentoijia ja lähetän paljon virtuaalisia voimahaleja <3 <3 Oon huomannut itsekin, että kirjoittaminen auttaa vaikeita asioita käsitellessä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marjukka, halit tuli perille ♥ Kirjoittaminen on oikeasti todella tehokas keino!

      Poista
  11. ♥♥ Mua alko itkettää. Oot hirmusen rakas♥

    VastaaPoista
  12. Voi miten kauniisti osaat kirjoittaa, ihan silmät kostuu ♥ Kirjoitat ihanan aidosti ja rehellisesti, ihailen sua :) Oon itekin huomannut, että kirjoittaminen auttaa. Paljon tsemppiä sulle ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jasmin kauniista sanoista ja tsempeistä ♥

      Poista
  13. Ihana, että uskalsit kirjoittaa sun tunteista tänne niin avoimesti<3 voin kertoa omasta kokemuksesta sen, että joskus pitää surra, jotta voi nousta ylös vahvempana! Vaikka siinä menisi 6kk tai jopa vuos. Ja älä ikinä pidä mitään sisälläsi se pahentaa oloasi entistä enemmän. Tsemppiä sinne Jenni <3 olet vahvempi kuin mitä luulet<3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Laetitia kauniista sanoistasi, ja siitä että jaoit ajatuksiasi kanssani ♥ Aikaahan siinä varmasti tosiaan menee. Kiitos ♥

      Poista
  14. Olen pahoillani menetyksestäsi. Muistan yhä oman rakkauteni päättymisen, surun ja menetyksen, vaikka siitä on jo 20 vuotta aikaa. Ei sen rakkauden pitänyt koskaan päättyä, mutta päättyi se silti. Eri tavalla kuin sinulla, menetin samalla kaksi ihmistä. Se suru on vaan elettävä läpi. Minuutti minuutilta, päivä päivältä. Aamulla kun herää ja tuntuu hyvältä sekunnin, ennen kuin todellisuus taas jyrää päälle. Kun on niin paha olla, että ei pysty syömään. Hampaat pitää pestä varovasti, ettei tulisi oksennus. Kun kaikki yhteiset unelmat ja haaveet on murskana. Ja se tieto, että vaikka Hän tulisi takaisin, ei Meistä enää mitään tulisi. Se Kaunis on iäksi menetetty. Se suru ja tieto on vaan niin musertavaa.

    Mutta jonain päivänä huomaa, että se jokapäiväinen ahdistusmöykky rinnassa on pienentynyt. Elämä jatkuu. Ei mikään ole seuraavissa suhteissa enää samanlaista, sitä puhtautta ja kauneutta ei enää tavoita. Kun on kerran niin raskaasti joutunut pettymään, jäämään vaille vastauksia, nuolemaan haavojaan ilman selityksiä. Koonnut itsensä sirpaleista jotenkuten kasaan. Jotenkin selvinnyt jaloilleen, siitä ajatuksesta, että en ollutkaan tarpeeksi, vaikka kaikkeni annoin.

    Voimia sinulle Jenni <3 Yritä nyt käydä tämä menetys perinpohjin läpi itsesi kanssa. Vaikka et vastauksia toiselta osapuolelta saa. Anna surulle aikaa. Jonain päivänä se möykky alkaa kutistua ja olo muuttuu siedettäväksi taas. Elämä jatkuu. Siihen asti kärvistele hetki kerrallaan läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti, kun jaoit omia kokemuksiasi täällä. Vertaistuki on aina hyödyllistä, ja auttaa kovasti! Kyllä kaikki menetykset muistaa, vaikka niistä vuosikymmeniä kuluisikin. Tunnistan niin omat tunteeni sanoistasi, kuulostaa niin musertavan tutulta. Mutta jotenkin lohdullista ajatella, kun tietää ettei ole yksin. Joku ymmärtää.

      Kiitos kauniista ja lohdullisesta kommentista, se merkitsee minulle valtavan paljon ♥ Vain samanlaista läpikäyneet voivat todella ymmärtää mistä on kyse. Kiitos neuvoista, vinkeistä, tuesta.

      Poista
  15. Mietin pitkään et kommentoinko vai en, koska en välttämättä saa asioita tulemaan oikein esille. Toivottavasti tätä ei siis lueta niin että johtopäätöksiin hypitään heti.

    Kirjoitit tekstissä siitä, miten haluaisit saada ihmiset ymmärtämään miten kyseessä oli jotain paljon suurempaa ja miten tiedät kyllä miten asiat koit ja mitä tunsit. Tunteesi ovat tietenkin olleet aitoja ja niitä en missään nimessä kyseenalaistakaan. Haluaisin vain muistuttaa siitä että kukaan meistä ei pysty tietämään mitä toisen päässä liikkuu. Sinulle kyseessä oli jotain suurempaa, mutta selvästikin toiselle osapuolelle ei vaikka hän on niin sinulle taitavasti uskotellutkin.

    Mielestäni tapa jolla hän sinut jätti todistaa sen kyllä. Ja vielä myös kihloista puhumisesta, sehän olisikin ihanaa että kukaan ei puhuisi kihloista turhaan, mutta valitettavasti niin ei ole. Olen pahoillani että jouduit oppimaan tämän kantapään kautta. Jostain syystä maailma vaan on täynnä erilaisia ihmisiä joille asioilla on eri merkitys, osalle kihloihin meneminen ei ehkä olekaan niin iso juttu kuin toisille (enkä nyt vähättele sen merkitystä sinulle vaan lähinnä sen merkitystä hänelle).

    Niin kipeää kuin se varmasti onkin, niin uskon että toipumisessa ja parantumisessa auttaa se, jos myönnät itsellesi sen, että loppujen lopuksi kyse ei ollutkaan suuresta rakkaudesta vaikka hän niin sinulle uskottelikin ja vaikka niin uskoit. Sori, mut sua kusetettiin ja pahasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän kyllä pointtisi hyvin, ja kiitos kun kommentoit!

      Tiedän kyllä, että asioilla on toisille eri merkitys kuin toisille. Jokainen kokee asiat omalla tavallaan, toiset syvemmin ja toiset vähemmän syvästi. Mä kuulun ehdottomasti niihin joka elää täysillä mukana kaikessa. Toisaalta hyvä, toisaalta huono juttu.

      Mulle on oikeastaan ihan sama mitä muut ajattelee, eihän se mitään muuta tai helpota. Itse mä olen ollut kyseisessä suhteessa mukana, tiedän mitä koin ja missä elin. Oot täysin oikeassa siinä että ei saada tietää mitä toinen osapuoli ajatteli. Eihän me sitä voidakaan tietää, ja arvailu on vain voimia kuluttavaa.

      Kuitenkin minä olen se suhteen toinen osapuoli, joka eli mukana siinä kaikessa. Minä tiedän ketään blogin lukijaa paremmin millaista suhteessa olo oli, mitä toinen puhui, mitä toinen antoi mun ymmärtää. Sitä me ei tiedetä varmaksi, mitä hän tarkoitti ja mitä ei. Yritän vain kertoa, että jos joku jotain suhteesta ja tuosta toisesta osapuolesta ja hänen tunteistaan tietää - se olen varmastikin minä. Minä tunsin hänet kaikkein parhaiten, hänen omien sanojensa mukaan paremmin kuin kukaan koskaan. Ja kaikki se mitä koettiin ja puhuttiin ja tehtiin - ei kyseessä ollut mikään kusetus. En viitsi enempää syitä kirjoittaa tai haluakaan hänen yksityiselämäänsä avata, mutta tiedän vain ettei kyseinen henkilö olisi sellaiseen pystynyt, ja varmasti omalla tavallaan tarkoitti kaikkea mitä sanoi. Jotain sitten vain tapahtui, sitä ei meistä kukaan tiedä.

      Kiitos sulle kommentista ja avartavista mielipiteistä. :)

      Poista

Blog Design by Get Polished