15. syyskuuta 2016

TULEVASTA

Toukokuussa Joensuussa pakkasi tavaransa kasaan onnellinen ja hymyilevä tyttö, joka lähti ajamaan kesäksi Kuhmoa kohti voikukkaseppele päässään. Aiemmat ongelmat tuntuivat kaukaisilta, elämä hymyili ja tyttö oli onnellinen. Onnellisempi kuin koskaan. Kuhmokaan ei pitkästä aikaa tuntunut vankilalta, vaan odotukset kesää kohtaan olivat korkealla. Kaikki oli hyvin.

Nyt on syyskuun viidestoista. Kaikki on toisin.

Huh, olipas dramaattista.

Mutta niin, sunnuntaina mä palaan Joensuuhun. Palaan, koska en tiedä mitä muutakaan tekisin. Jatkan opintojani, eli luokanopettajakoulutuksen neljäs vuosi lähtee käyntiin. Luvassa on graduseminaareja (hyi), ruotsin sivuaineen aineopinnot sekä alkukasvatuksen sivuaineen perusopinnot. Gradua pitäisi alkaa pikkuhiljaa suunnitella, mutta sillä ei ole kiire. Ehkä sitten keväällä, tai ensi syksynä. Lisäksi koulun ohella tulen tekemään kahta työtä. Jatkan Joensuun työssäni, eli autan alakouluikäistä poikaa läksyissä muutaman kerran viikossa. Sähköposteista päätellen mua jo siellä kovasti odotellaan, ja hommat jatkuu jo ensi viikon alussa. Lisäksi käyn täällä Kuhmossa tekemässä tutussa vanhassa kaupassa vuoroja viikonloppuisin ja lomilla, sekä mahdollisesti muinakin aikoina. 

 Paluu arkeen. Niin, tätähän mä toukokuussakin jo odotin? Paluuta Joensuuhun, arkeen, omaan elämääni. Miten voikin fiilikset olla nyt täysin erilaiset. Kohta on jo sunnuntai, ja mä tunnen lamauttavaa kauhua. En oikein pysty edes ajattelemaan asiaa, tai kurkkua alkaa kuristaa ja kyyneleet kihoaa silmiin. Mä en halua. Mä en halua palata sinne yksin, paikkaan jonka piti olla koti aivan eri tavalla, kuin se enää ikinä voi olla. Purkamaan yksin tavaroita joista läheskään kaikkea en ole itse pakannut, tai löytää tavaroita jotka ei kuulu mulle. Löytää niitä perkeleen kauniita sanoja jääkaapin ovesta. Mutta onko mulla vaihtoehtoja?

Kyllähän mä pärjään, ja hyvin pärjäänkin. Mä oon ulkoisesti se iloinen ja onnellinen tyttö, eikä suurin osa huomaa minussa mitään muutosta. Se tyttö on kuitenkin sama, joka suihkussa yhtäkkiä purskahtaa itkuun tai itkee itsensä uneen. Joka yrittää niin kovasti selvitä, että pelkää romahtavansa hetkenä minä hyvänsä. Mä oon päällisin puolin selvinnyt jotenkin liian hyvin, ja siksi pelkään Joensuuhun menoa. Mä oon siellä suurimman osan ajasta yksin, kaikkien niiden muistojen keskellä, eikä mun tarvitse yrittää pärjätä. Pelkään että romahdan, että sängystä ylös nouseminen on liian vaikeeta, että mä en jaksa. Ja tarpeeksi monta kertaa kun käy samankaltaisia juttuja läpi, ei oikein jaksa enää taistella tai uskoa että tämäkin kaikki tapahtuu syystä, ja luvassa on jotain parempaa. 

Totuus on, etten tiedä mitä mun elämässä on enää jäljellä. Oon nähnyt Joensuun ystäviäni kerran kesän aikana. Siis kerran neljän kuukauden aikana. Oon mä käynyt Joensuussa muutaman kerran asioita hoitamassa, mutta halunnut vältellä kaikkia. Pelkään kai, että romahtaisin, tai en tiedä. Mutta siellähän odottaa mun rakkaat, turvalliset ystävät, joten mitä mä pelkään?! Niinpä. Ylipäätään en oo nähnyt juuri ketään perheen ja työkavereiden lisäksi. Ne kerrat on varmaankin kahden käden sormilla laskettavissa. Joten tästä voidaan päätellä, että mulla on ollut tosi yksinäinen kesä. Osittain oma valinta kyllä, en oo oikein jaksanut tai halunnut nähdä ketään. Kuunnella kysymyksiä tai hymyillä, koska ei mikään mitään muuta. En oo se sama tyttö enää, eikä musta varmasti sitä tulekaan. Kukaan ei tiedä kuka mä olen, en edes minä itse.

 En vain jotenkin jaksa mitään normaalia. Pikkuruisessa Kuhmossa vanhempieni luona oon jotenkin onnistunut suojelemaan itseäni maailmalta. Kaikelta mikä sattuu, nostaa muistoja pintaan ja saa mut iltaisin itkemään yksin. Oon katsonut lempparisarjoja ja lukenut hyviä kirjoja, oikeastaan hukuttanut itseni niihin. Hengannut siskoni kanssa, joka on mulle maailman rakkain ja läheisin tyyppi. Sisko kuuntelee ja ymmärtää, muttei ikinä painosta minua puhumaan. Hänen kanssaan voin unohtaa kaiken, ja olla se onnellinen tyttö, joka joskus koko ajan olin. Joensuussa joudun kohtaamaan koko maailman, tai siltä se ainakin tuntuu. Ystävät, tutut, koulukaverit.. Kaiken normaalin, ja samalla niin tuskallisen. Oon aina tykännyt bilettää ja käydä tanssimassa, mutta ajatus siitäkin tuntuu nyt mahdottomalta. En jaksa kuunnella mitään kenenkään kehotuksia miesten etsintään, mä en vain ole sellainen eikä musta sellaista tulekaan. Oon aina tarvinnut vakautta, ja varsinkin viime vuosien huonojen kokemusten myötä tarve vakauteen ja turvallisuuteen on vain kasvanut. Oikeestaan ainoa kerta tänä kesänä kun kunnolla join, päättyi aika mukavasti. Löysin itseni itkemästä yksin jostain ulkoa, kunnes sain kyydin kotiin. Enkä halua noita kokemuksia yhtään enempää.

Oon myös ahkera turruttamaan pahaa oloani shoppailuun. Ootte varmaan huomanneetkin, kuinka paljon uusia juttuja blogissakin on ollut viime aikoina esillä.. No, työntäyteisen kesän takia se onkin ollut nyt mahdollista, mutta silti äärimmäisen typerää kuluttaa vaivalla tienatut rahat vain johonkin turhaan. Tottakai välillä voi piristää itseään jollain, mutta tää homma on lähtenyt lapasesta aikoja sitten. Aiheesta ajattelin kirjoittaa oman postauksensa, mikäli vain uskallan. Oon myös innostunut sisustamisesta, ja on aika laittaa vanhoja käytettyinä hankittuja huonekaluja kiertoon ja ostaa uusia (käytettyjä) tilalle. Silti mietin, mitä mä uusien ostosten jälkeen teen. Istun uudella sohvallani roikottaen jalkoja uudella matollani, ja katson uusia taulujani. Mitä sitten? Sen hyvän olon sijaan mielen valtaa varmasti tyhjyys ja paha olo.

Kuvat on otettu Kolilla kesäkuun lopussa, tuo päivä taisi ollakin yksi kesän onnellisimmista. Niistä viimeisistä.

Voi olla että kaikki sujuu hyvin, mutta rehellisesti sanottuna en usko siihen tippaakaan. Tää viikko on ollut hyvin rankka henkisesti ja fyysisesti, ja sen varmaan tästä tekstistä huomaakin. Päätä on särkenyt nyt neljä päivää, ja oon aivan loppu. Toivottavasti joku jaksoi lukea tämän sepustuksen, oli pakko purkaa päätä hieman auki. Koska blogi, olet se ystävä, joka kuuntelee milloin vain. Hyvää yötä!

18 kommenttia :

  1. Todella kauniita kuvia! Surullinen ja haikea postaus kuitenkin, miusta on kivaa kun jaat ajatuksia näinkin paljon ajankohtaisista asioista ja kieltämättä itsekin pysyy vähän kärryillä tätä siun blogia lukemalla kun viime näkemisestä on jo niin pitkä aika. Tsemppejä Joensuuhun paluuseen, saa nähdä mitä elämä tuo tullessaan, toivottavasti kaikkea hyvää. :) Ois mukava nähdä kun palaat takaisin tänne! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Milla ♥ Kirjoittaminen on tosi terapeuttista ja voimauttavaa, ainakin itselleni se on hyvä keino käsitellä asioita. Toki kaikkea ei halua julkisesti kirjoittaa, vaikka nyt oonkin paljon asioita jakanut. Ja nähdään todellakin syksyn mittaan, olisi mukavaa! ♥

      Poista
  2. Jenni, upeita kuvia ja voi tätä kaikkea kun en taas tiedä mitä sanoa ja mistä aloittaa <3 Et ehkä usko tätä mutta ehkä palaaminen Joensuuhun helpottaa oloasi, kohtaat sen kaiken ja pääset niin sanotusti enemmän käsittelemään asioita. Itkeminen on yks juttu millä käyt läpi asioita joten itku ei ole pahasta, joten itket jos siltä tuntuu - itse oon huomannut että se helpottaa hieman jos on paha olla ja sitä ei todellakaan passaa pidätellä, seuraavaksi itket muuten kahta kauheemmin. Jos pelkäät romahtavasi kun astut asuntoon niin ota joku tukija matkaan:) Olisi mukava päästä näkemään taas kun oon vhän lähempänä, että jospa minä vaikka pääsisin käymään luonasi päiväseltään ♥
    Ja hei innolla odotan mikäli toteutat postauksen tuosta että shoppailu parantaa oloa jos on murheita, sillä mä olin ja olen täysin samanlainen, nykyään se on vähän lievempää mutta muistan kun se lähti joskus käsistä:D
    Olisi niin aljon asioita joita haluaisin sulle sanoa, tsemppiä ja suuri hali täältä ♥ Sanot aina mulle että jos on hätä, niin sulle voi laittaa viestiä, muista että homma pätee myös toisin päin ♥ :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mitään murunen, ei tarviikaan tietää mitä sanoa tai mistä aloittaa, riittää kun olet siellä ♥ Asiat on kuitenkin pakko jossain vaiheessa kohdata, ja mulla se taitaa tapahtua nyt. Ja oikeassa olet - ei itkut pidättelemällä katoa, vaan palaa kahta kauheampina. Ja nähdään todellakin, saat tulla vaikka pidemmäksi aikaa ♥

      Tarkoituksena olisi kyllä toteuttaa, kuvat on räpsitty ja yritän keksiä tarpeeksi mielenkiintoista sanottavaa.. :) Katsotaan milloin ehdin toteuttaa sen! Kiitos Kata, olet kultainen ♥♥

      Poista
  3. Voi Jenni..♥ :( En tiedä mitä sanoa, tekisi vain mieli tulla sinne ja halata siuta oikein kovaa! Tämä teksti oli jälleen niin rehellinen ja kaunistelematon, tulee niin paha mieli kun miettii mitä tunteita käyt koko ajan läpi :( Paluu Joensuuhun varmasti pelottaa ja nostaa tunteet entistä enemmän pintaan, mutta uskon että kaikki tulee loppupeleissä menemään ihan hyvin. Koulu antaa varmasti muuta ajateltavaa, ja uskon että ystäväsi siellä Joensuussa odottavat jo näkemistäsi ♥ Sanoit tuossa, että pelkäät romahtavasi ystäviesi seurassa, mutta miusta siinä ei ole mitään pahaa tai hävettävää jos niin käy, päinvastoin! Ystävät ovat juuri sitä varten että he ovat siun tukena vaikeinakin hetkinä, ja ei varmasti kukaan oleta että siun täytyisikään pysytellä vahvana koko ajan. Pahaa oloa ei kannata hautoa sisällään pitkään, se ei tee hyvää :( Toivon oikeasti koko sydämestäni että saisit asiat kuntoon ja olisit taas se onnellinen ja iloinen Jenni ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Tuuli, kyllä telepaattinenkin hali tuli perille, kiitos siitä ♥ Toivottavasti nähdään pian ja päästään halaamaan ihan oikeasti.

      Nyt oon kuitenkin palannut tänne, joten pahimmat pelot sen suhteen taitaa olla ohi. Onneksi. Ja oikeassa olet, varmasti tekisi vain hyvää itkeä kaikkea jonkun olkapäätä vasten. Siitäkin on aivan liian pitkä aika. Kiitos Tuuli, olet valtavan ihana ♥

      Poista
  4. Hi Dear. Lovely pics!
    I really like your blog, follow you ! :)
    Hope, you like my blog too ;)
    xoxo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oh thank you very much!! :) I'll check your blog too! ♥

      Poista
  5. Olet hurjan rohkea nainen ja minusta on hienoa, että jaat täällä tuntemuksesi. Paljon jaksamista ja tsemppiä ♥

    VastaaPoista
  6. Jotenkin niin surullinen postaus, mutta onnelliset kuvat <3 Tuo on varmasti raskasta palata takaisin Joensuuhun, mutta niinkuin olen sanonut- sä selviät! On hyvä ettei välttele tuollaisia tilanteita vaan kohtaa ne. Sun ei tarvitse olla vahvempi kuin olet, itkeminen on sallittua ja myös ne pahat tunteet ovat sallittuja.

    Ostosten tekeminen helpottaa kyllä pahaa oloa, mutta vain hetkeksi. Olisi tietenkin mielenkiintoista lukea enemmän tuosta shoppailusta :) Mä oon nyt syksyllä myös ostanut tosi paljon jotenkin kaikkea.. Osa ollut tarpeellisiakin juttuja, mutta ei kyllä kaikki.

    Voimia kovasti Jenni, olet ihana!! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, kuvien oton aikaan olinkin hyvin onnellinen. Kiitos Niina viisaista sanoistasi jälleen kerran, ne merkitsee aina paljon ♥

      Joo on mullakin osa tietysti tarpeellista, mutta sitten jossain vaiheessa huomaa että homma on lähtenyt käsistä ja tässä on kyse jostain muusta kuin tarpeellisten ostosten hankinnasta. Katsotaan josko saisin jotain aiheesta rustailtua.

      Kiitos, sinä olet Niina myös ♥♥♥

      Poista
  7. Mä niin pystyn tällä hetkellä samaistumaan sun fiiliksiin! Just nyt arkeen palaaminen loman jälkeen tuntuu erityisen vaikealta, sillä eroaminen poikaystävästä painaa mieltä. Olo ennenkaikkea todella tyhjä ja arkea on vaikea pyörittää, kun on henkisesti ihan loppu. Mutta hei, tästä on suunta vain ylöspäin - paljon tsemppiä sille suunnalle♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin helpottavaa tietää ettei oo yksin, mutta ei mitään negatiivisia fiiliksiä toivoisi kellekään toiselle. :/ Jos kaipaat juttuseuraa tai vertaistukea, niin aina saa laittaa viestiä!Ikävää, että sullakin on samankaltaisia juttuja elämässä menossa. :( Hurjasti tsemppiä sullekin Elli, kyllä se aurinko vielä alkaa paistaa ♥

      Poista
  8. Uppouduin lueskelmaan sun blogia pidemmäksikin toviksi ja sun tekstit jotenkin kolahti muhun kovaa, varmaan osittain senkin takia, että oon joutunut käsittelemään viime kesän aikana vastaavia tunteita. Ne on vahvoja tunteita, ja lopulta niitä ei pääse pakoon vaikka kuinka haluaisi. Pienin askelin eteenpäin. Ulospäin vaikutat vahvalta ja upealta naiselta, sulla varmasti odottaa nurkan takana jotain aivan älyttömän mahtavaa. Mukavaa syksyä sinne <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukavaa, että viihdyit näiden juttujen parissa! Kiitos ihanasta ja tsemppaavasta kommentista, sun sanat oli niin täyttä asiaa. Vaikka miten yrittäisi paeta, oli asia sitten mikä tahansa, sen löytää varmasti jossain vaiheessa edestään. Pienin askelin eteenpäin tosiaan. Kiitos, ja oikein ihanaa syksyä sinnekin! ♥

      Poista

Blog Design by Get Polished