19. marraskuuta 2016

KELPAANKO VAIN ONNELLISENA

Perjantai-ilta. Ihmiset pitävät hauskaa, istuvat iltaa kavereiden kanssa tai katsovat leffaa kullan kainalossa. Herkuttelevat, käyvät leffassa tai saunovat antaumuksella. Minun perjantai-iltani on hieman erilainen. Oon itkenyt nyt muutaman tunnin, ja oon totaalisen väsynyt kaikkeen. Väsynyt hymyilemään, väsynyt nauramaan, puhumaan, pärjäämään, olemaan "onnellinen". 

Tää viikko on ollut kamalan rankka. Kotona ei ole ollut helppoa viime aikoina. Viimeksi Joensuuhun mennessäni itkin matkalla. Huoli läheisestä, lähipiiriä (ei varsinaisesti minua) koskettanut kuolemantapaus, elämän arvaamattomuuden pohtiminen, stressi koulujutuista ja töistä, pelko oman jaksamisen loppumisesta, syyllisyyden ja loputtoman riittämättömyyden tunne. Kaikki pienet asiat, jotka miellän kelpaamattomuudeksi tai kyvyttömyydeksi. Maanantai-iltana mä romahdin pienimuotoisesti. Yritin selvittää mua kauan painanutta ja selvittämätöntä asiaa, josta näen jatkuvasti painajaisia ja koen valtavaa ahdistusta. Ja miten tää tilanne päättyi? Toinen asianosainen ei edes lukenut laittamaani viestiä. Ei. Edes. Lukenut. Toisaalta helpotus, toisaalta.. Niin. En edes osaa kuvailla.

Mä oon ollut tänä syksynä jollain tasolla yksinäisempi kuin moneen vuoteen. Kerroin tuosta tilanteesta muutamalle ystävälle, ja se olikin ensimmäinen kerta kun tuolle "Joensuun perheelleni" avauduin tilanteesta. Mulla ei oo ollut olkapäitä joita vasten itkeä. Yksi ainoa olkapää yhden kerran. Tai no, en mä voi tästä ketään syyttää. Itsekään en ole liiemmin asioistani huudellut. Mutta ei multa ole kyllä liiemmin kukaan läheisistäni mitään kysellytkään muutamia satunnaisia kertoja lukuunottamatta. Kipeistä asioista oon puhunut lähinnä muutamalle puhelinyhteyden päässä olevalle ystävälle viestien välityksellä silloin tällöin. Jos joku satunnainen ihminen silloin tällöin kysyy kuinka mulla menee, on vaikea avautua koko syksyn harteilla raskaana painaneesta taakasta ja surusta. On helpompaa kertoa koulusta ja töistä, kämpän sisustamisesta ja viikon säästä. Välillä musta tuntuu, ettei kuulumisia kysyvä tyyppi ole edes valmis vastaanottamaan sitä mitä haluaisin sanoa. Että toinen haluaa mun ja joskus jopa itsensäkin takia kuulla kaiken olevan paremmin. Ja sehän on vain täysin luonnollista.

Mä ostan. Kun mulla on paha olla tai ahdistaa, mä klikkaan itseni nettikauppaan ja ostan. En edes uskalla miettiä niitä määriä joita mulle tavaraa tulee. Se turruttaa hetkeksi ja aiheuttaa jälkeenpäin entistä pahemman olon.

Viikko on ollut niin rankka, oon ollut henkisesti aivan hajalla ja juossut paikasta toiseen stressaantuneena. Tiedostan kuormittuvani asioista hyvin herkästi. Siitä huolimatta mä oon vaan hymyillyt ja yrittänyt pärjätä. Mä suoriudun ja suoritan, teen roppakaupalla koulutehtäviä ja kahta työtä, kirjoitan blogia, yritän ehtiä harrastusten pariin ja näkemään kavereita. Suhaan viikoittain kahden kaupungin välillä. Herään jatkuvasti painajaisiin ja pahaan oloon. Silloin kun mulla on tilaisuus puhua siitä miten rankkaa mulla on, niin mitä mä teen? Mä hymyilen. Yritän nähdä asiat kauempaa ja puhua realistisesti ja fiksusti. Tai sitten ihan todella siinä hetkessä koen oloni paremmaksi. Tai sitten niin kovasti vain yritän kokea, missähän se raja edes menee? Kun mä oon yksin, kaikki iskee päälle. Ilta saattaa mennä pelkästään itkemiseen, ellen sitten klikkaa itseäni nettikauppaan piristymään. Mulla on ihmisiä joihin luotan ja joille voisin periaatteessa puhua. Mutta jos mun läheinen, raskaan menetykseni tietävä ihminen ei sanallakaan monen kuukauden aikana kysy asiasta mitään, niin miksi helvetissä mä avautuisin? En halua vaivata, en halua kuormittaa ongelmillani. Jokaisella on kuitenkin ne omat taistelunsa taisteltavana, eikä kukaan ehdi olla toisen tukena jatkuvasti. Ja väkisinkin tulee jossain vaiheessa fiilis, ettei mun asiat vain kiinnosta. Että mun täytyy pärjätä. Että kelpaan vain onnellisena ja hymyilevänä. Ettei niille surullisille ja raskaille asioille ole sijaa. Että on helpompaa olla niiden iloisten tyyppien kanssa keskittyen iloisiin juttuihin. Ettei kukaan jaksa kuukausia huulet alaspäin osoittavaa tyyppiä. Jaksaisinko itsekään itseäni?

Mutta edelleen painotan sitä, että itsehän mä lopulta olen asioistani vastuussa enkä ikinä voisi syyttää ketään, vaikka sellaisen kuvan tekstistäni voikin virheellisesti saada. Mulla on aina mahdollisuus avata suuni ja mun pitää vain tietää että ihmiset ovat mun rinnalla. Mutta miten vaikeaa on itse aloittaa näistä jutuista puhuminen? Iloiset jututhan on niin paljon hauskempia. Oon kohdannut elämässäni niin paljon kuraa, ettei kukaan jaksa samaa enää kuunnella hieman eri twistillä. Eikä kukaan tai mikään lopulta voi tilanteeseen vaikuttaa, kuten moni onkin suoraan todennut. Silti se kuunteleva korva olisi välillä jotain kuvailemattoman arvokasta, kun kaikkea ei tarvitsisi kantaa yksin. Välillä olisi vain helpottavaa käpertyä turvalliseen syliin itkemään kaikkea pahaa, ja tuntea olevansa edes pienen hetken turvassa. Ymmärrän sen, että minultakin on hankala kysyä asioita. Toisen reaktiota ei voi ikinä ennustaa, eikä tiedä milloin toinen haluaa puhua. Mutta toisaalta, kyllä mä ainakin osaan sanoa suoraan jos en asiasta tietyllä hetkellä tai ollenkaan halua keskustella. Oon aiemmin tottunut avoimesti puhumaan ongelmistani kasvokkain viime vuosien aikana, joten tähän teini-iän aikaiseen sulkeutuneisuuteen ja yksinäisyyteen palaaminen on ollut hämmentävää. Ja mä ihan todella haluaisin puhua. Haluaisin itkeä, haluaisin huutaa, haluaisin helpottaa oloani jotenkin.

Mä syytän ja syyllistän itseäni, katson peiliin joka päivä pohtien mikä mussa on niin pahasti vialla. Mulla on mielestäni suhteellisen hyvä itsetunto, mutta nämä ajatukset ei jätä mua rauhaan. Koska jos mussa ei olisi vikaa, niin eihän tämän kaiken kuuluisi olla näin vaikeaa? Ei mun kuuluisi kohdata näin monta menetystä ja tuntea itseäni näin yksinäiseksi. Ei mun kuuluisi pyrkiä pärjäämään ja suoriutumaan niin kovasti, että tulee tällaisia iltoja kun kaikki romahtaa niskaan. Ja kyllähän mä välillä ihan oikeasti pärjään ja koen jopa onnellisuuden tunteita. Mutta sitten käy näin, tulee tällainen perjantai-ilta jolloin kaikki kaatuu niskaan.

Mä en oo kertaakaan itkenyt tätä kaikkea kenellekään täysin lohduttomana. En sen ensimmäisen päivän jälkeen, kun itkin lähes suoraa huutoa vailla minkäänlaista kontrollia. Pari hallittavissa olevaa kyyneltä siellä täällä, siinä kaikki. Ja kuitenkin mä koen, että aiemmista menetyksistä huolimatta musta on tällä kertaa mennyt jotain peruuttamattomalla tavalla rikki. 

En oikein tiedä vielä tässäkään vaiheessa tekstiä, tulenko julkaisemaan tätä. Toisaalta haluan, toisaalta en. Jos luet tätä, tiedät mihin lopputulokseen päädyin. Tässä vaiheessa voin sanoa ainakin sen verran, että olo tuntuu hieman keveämmältä ja kyyneleet ovat hieman tyrehtyneet tämän tekstin myötä. Aamupäivä tänään oli yksi syksyn parhaista, olin hyvällä mielellä kaiken suhteen. Oikeastaan kaikki huono alkoi siitä, kun olin ajaa liukkaalla kelillä ulos tieltä. Kädet tärisi ja säikähdin pahasti, nämä pienet hiekkatiet ovat todella liukkaita Kuhmossa. Auto heittelehti puolelta toiselle, ja sain sen viimein hallintaan. Myöhemmin käytiin kattomassa noita jälkiä, ja ne oli aika hurjat. Mitään suurta ei ole sen lisäksi tapahtunut, mutta muutamia pieniä mielipahaa ja stressiä nostavia asioita, jotka saivat mut kaipaamaan sitä onnellista Jenniä ja helpon huoletonta elämää. Tällä hetkellä kaikki tuntuu niin vaikealta ja raskaalta, viikot sisältävät liikaa "pakollisia" juttuja ja velvollisuuksia, ja juuri nyt haluaisin kiskaista peiton korville viikoksi. Ihan jo stressikin vaikuttaa siihen, että koen nämä muutenkin mielessä jatkuvasti pyörivät asiat vielä raskaammin. Oon viime aikoina pohtinut paljon elämässäni olevia ihmisiä. Sitä, kuka todella on aito ja seisoo rinnallani vaikka mikä tulisi. Mulla on paljon kavereita, mutta kuinka monta heistä luokittelen todellisiksi ystäviksi? Olen myös pohtinut paljon sitä, miten jotkut ihmiset ottavat enemmän kuin antavat. Oon yrittänyt karsia niitä ihmisiä elämästäni, mutta oon jälleen miettinyt ketä lopulta jäävät jäljelle. Enkä mä tiedä tähän vastausta.

Tämä teksti voi tuntua siltä, että kerron paljon elämästäni. Jonkun mielestä jopa liikaa. Itsekin pelkään mitä ajatuksia ja kommentteja postaus herättää, mikäli tätä ikinä tulen julkaisemaan. Löysin kansioistani jopa kuvan, joka sopi tekstin kuvitukseksi sattumalta hyvin (suunnittelin tuota aiemmin lohtushoppailija-postaukseen, jonka sitten sivumaininnoilla liitin tähän). Mutta toisaalta tämä ei kerro yhtään mitään. Ei pisaraakaan siitä mylläkästä mikä mun sisällä pyörii, tai ajatuksista joita pääni sisällä tunnen. Jokainen tämän lukenut tietää edelleen vain murto-osan mun elämästä, siitä ihmisestä joka täällä kirjoittaa. Kirjoittaminen helpottaa. Blogini on tukipilarini, aina minua varten. Ja vaikka kommentit ja muut pelottaakin, niin kukaan ei lopulta tiedä kaikkea sitä, minkä minä tiedän. Joten kenelläkään ei ole oikeutta arvostella toisen tuskaa tietämättä koko totuutta. Jokaisen tuska, olipa se sitten mitä tahansa, on aina yhtä "arvokasta". Kun jälkeenpäin tätä tekstiä luen, tämä tuntuu hyvin kevyeltä kaikkeen siihen verrattuna minkä todella olisin halunnut kirjoittaa. Kevyeltä verrattuna kaikkeen siihen mitä näiden kuukausien aikana olen tuntenut, siitä matkasta jonka olen kulkenut.

Ja ihan totta, tämän tekstin kirjoittaminen rauhoitti, helpotti ja huojensi mua valtavasti. Ainakin pieneksi hetkeksi.

32 kommenttia :

  1. Rakas, sä oot ihan hurjan arvokas mulle ja tiedät sen. Sielunsisko, joka voi kertoo kaiken mulle ja jolle voi kertoo kaiken.♥ En jaksa odottaa että päästään näkeen ja juttelemaan ihan kaikesta kasvotusten, enkä malta oottaa että pääsen rutistaan sua :-*♥♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oot sinäkin mulle, muru ♥ Voisin sanoa tuon kaiken saman sulle, kiitos! ♥

      Poista
  2. Hurjan hyvin olet ainakin kirjottanut tämän tekstin! Itsellänikin oli joskus melko samoja fiiliksiä, välillä tuntui että olen aivan yksin, mikään ei tunnu enää miltään ja elämä oli pelkkää pakkopullaa ja suorittamista. Lopetin hetkeksi työt, tutustuin uusiin ihmisiin, sain uuden mieluisen työn ja älysin mitä haluan tehdä elämälläni. Päätin että yritän olla ylisuorittamatta ja välillä täytyy vaan höllätä! halit ja tsempit sulle vielä jaksamiseen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ajatuksia pörrää päässä välillä niin paljon, että niitä on tosi vaikea koota ymmärretävään muotoon. Kuulostaapa tsemppaavilta nuo sun kokemukset, noin sen pitää ollakin! Kuunnella itseään ja pohtia mitä elämältä todella haluaa, ja unohtaa jatkuva paikasta toiseen juokseminen. Kiitos kun jaoit kokemuksiasi täällä ♥

      Poista
  3. ♡♡♡ oot rakas ja tärkee! Tiiät että oon tässä, myös olkapäänä! Ihan koska vaan. äläkä unoha sitä! ♡

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos rakas, niin olet säkin mulle ♥ Hali sinne!

      Poista
  4. Voi Jenni rakas ♥ Tuli kyllä tosi kurja olo siun puolesta kun luin tätä tekstiä :( Niinkuin sanoit, varmasti suuri stressimääräkin vaikuttaa tuohon, että kaikki asiat tuntuu jotenkin vielä ylitsepääsemättömämmiltä... Ymmärrän täysin, että asioista puhuessa ei aina uskalla avautua kuitenkaan täysillä, vaan pitää sen tietyn suojamuurin päällä koko ajan - olen itse aika samanlainen :/ Ja siussa ei oo mitään vikaa! Tässäkin tapauksessa kyllä sillä vastapuolella on miun mielestä suurempi vastuu asioista ja peiliin katsomisen paikka, joten ihan turhaan syytät itseäs :( Toivon koko sydämestäni että kaikki asiat selviäisi ja voisit olla taas onnellinen ♥ Ja miulle voit aina laittaa viestiä tai soittaa jos siltä tuntuu :-*

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Älä Tuuli murehdi, kyllä mä pärjään ♥ Se kyllä todella vaikuttaa ihan tosi paljon, mulla ainakin paha olo tuplaantuu stressin myötä! Kaikki alkaa vaan ahdistaa hulluna. Vaikka tavallaan luottaa toiseen, niin on hirmuisen vaikea vaan puhua kaikesta. Kiitos Tuuli, olet rakas ja oot ollut aivan valtavan isona tukena mulle - KIITOS ♥

      Poista
  5. Tosi surullista että kärsit tollasista ongelmista :( Toivottavasti saat painajaiset joskus vielä kokonaan pois ja nautit yö-unista täysillä. Varmaan huonon unenki takia arki stressaa ja tuntuu että kaikki kaatuu päälle. Oot silti vahva mimmi, jaksuhali <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, vähäiset ja inhottavat unet kyllä vaikuttaa yhdessä stressin kanssa siihen että kaikki tuntuu paljon raskaammalta. Toivotaan tosiaan, että painajaiset helpottaisi! Kiitos Patricia kauniista sanoistasi ♥

      Poista
  6. Voi että :( .onko teillä koulun kautta mahdollista päästä psykologille vaikka juttelemaan? Siinä vaiheessa kun taakka kasvaa liikaa,ulkopuoliselle on hyvä käydä puhumassa. Se,että joku täysin ulkopuolinen ilman tunne/aikaisempaa sidettä kuuntelee on tosi vapauttavaa. Kenenkään ei pidä olla yksin vaikeiden asioiden kanssa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On joo, ja itse asiassa sitä kautta oonkin päässyt säännölliseen terapiaan! Onneksi. Ulkopuoliselle puhumisen oon itsekin kokenut hyväksi keinoksi saada apua, saa asioihin vähän perspektiiviä ja oppii näkemään sellaisia juttuja, mitä ei aina välttämättä itse huomaisi. Oot tosi rohkeasti itsekin puhunut ongelmistasi blogissasi, nostan hattua sulle! ♥ Kiitos Tiina, olet ihana ♥

      Poista
  7. Toivon sinulle kaikkea hyvää ja ennen kaikkea uskoa siihen, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi. Olen huomattavasti sinua vanhempi ja voin sanoa kokemuksesta että elämä on yhtä vuoristorataa, ylämäet ja alamäet vuorottelevat. Olisiko sinulla mahdollista karsia elämästäsi jotain pois, jotta elimistösi pääsisi ihan fyysisesti toipumaan stressistä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! ♥ Tosiaan usko asioiden paremmaksi muuttumiseen tulisi tarpeeseen. Toki mä siihen jollain tavalla uskon suurimman osan ajasta, mutta hetkittäin se usko katoaa. Ja toisaalta se on kyllä varmasti ihan luonnollista että elämässä on ylä- ja alamäkiä, mutta pidempi ylämäki olisi nyt mukavaa vaihtelua. Nyt ainakin hetkeksi helpottaa, kun joululomalla ehdin hieman lepäillä sekä keskittyä pelkästään töihin. :)

      Poista
  8. Tsemppiä sinne<3 kyllä kaikki aikanaan helpottaa, vaikka nyt ei siltä tuntuisi :/

    VastaaPoista
  9. Mä itken täällä täyttä kurkkua nyt ku pääsin tämän tekstin loppuun asti :'( Mä tavallaan ymmärrän sua, vaikka en ite ookkaan kokenu läheskään niin raskaita asioita ku sinä. Mutta tällähetkellä tiedän tuon riittämättömyyden tunteen.. Itsekin sanon kaiken olevan hyvin jos joku kysyy vaikka omassa päässäni mietin aivan muuta; mikään ei oo hyvin. Sitä on jotenki rakentanu liian korkean suojamuurin jonka yli päästää vaan harvat ja valitut. Iso hali täältä sulle ja ihana että kirjotit tämän tekstin. Mää tiiän että tuut pärjäämään<3 Aika parantaa haavat, niinku sanotaan. Ja itkeä saa jos siltä tuntuu!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Nina :'( Anteeksi jos nostin pintaan ikäviä tunteita! :'( Riittämättömyyden tunne osaa olla valtavan raastava. Välillä on kyllä tosi vaikeaa puhua asioistaan muille, varsinkin jos vastapuoli ei kysele asioista. Ja on vaan niin paljon helpompaa sanoa kaiken olevan hyvin! Mutta pitäisi muistaa puhua, kertoa totuus, uskaltaa. Se keventää oloa kummasti. Toisaalta johonkin pisteeseen asti itsensä suojeleminen voi olla ihan hyväkin. Kiitos Nina, ja kiva jos tästä tekstistä oli jotain apua tai että tää edes herätti ajatuksia! :) Kiitos todella ♥

      Poista
  10. Tekstin luettua minulle tuli sellainen tunne, että sinulla on tällä hetkellä elämässäsi aivan liikaa velvoitteita. Koulu, työt yms. Voisiko niistä jotain karsia pois? Ei kukaan jaksa tuollaista menoa, vähemmästäkin stressaantuu. Ymmärrän kyllä, että tuolla paikkaat pahaa oloasi, mutta auttaako se? Pitäisi pysähtyä ja antaa itselle aikaa.
    Minullakin on ollut elämässä kaikkea myllerrystä ja joskus on ollut todella paha olla. Itse olen löytänyt mielenrauhan ja apua ahdistukseen Hathajoogasta. Mutta en tahdo sitä sinulle tyrkyttää, tuli vain mieleen:)
    Äläkä syyllistä itseäsi, ei sinussa ole mitään vikaa. Tunnut olen ihana, sympaattinen ihminen. Muista olet täydellinen omana itsenäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oot kyllä aivan oikeassa. Ja pahinta on se, että kevät on mahdollisesti vieläkin kiireisempi ja rankempi. Työharjoittelua, gradun kirjoittamista.. Ja mahdollisesti vielä sijaisuuksia tähän päälle. Pakko alkaa jotenkin suunnitella ja priorisoida tätä kaikkea, ei tämä näin voi jatkua. Aikaa tosiaan pitäisi itselleen antaa.. Toinen fakta on se, että on pakko tienata opintojen ohella edes jonkin verran.

      Hathajooga kuulostaa ihanalta :) Oon itsekin käynyt silloin tällöin BodyBalancessa, ja kokenut sen todella voimaannuttavaksi! En tosin osaa yhtään sanoa onko Joensuussa hathajoogaa, mutta mielelläni kokeilisin sitä. Ihana kuulla että olet saanut ahdistukseesi apua :) Kiitos kauniista sanoistasi, ne lämmitti valtavasti mieltä! ♥

      Poista
  11. Haluaisin tulla antamaan sulle halauksen, olla henkilö joka kuuntelee. Saisit purkaa aivan kaiken, en keskeyttäisi missään vaiheessa. Olisin ainoastaan pelkkänä korvana ja vastaisin vain, jos sitä itse tahtoisit. On todella perseestä lukea tällasia postauksia, juurikin sen takia kun voin melkein tuntea tuskasi.. Kyyneleet alko valumaan muutaman lauseen jälkeen, eikä loppua näkynyt. Tuli niin elävästi mieleen tietyt tilanteet omassa elämässä, joihin en pystynyt itse millään tapaa vaikuttamaan. Olo oli avuton ja ahdistunut, just sellanen että haluais vaan kuolla.

    Helposti sitä syyllistää itteensä ja alkaa uskomaan sitä, mitä muut susta ajattelee. Sanon sulle vain yhden asian: hengitä, anna itsellesi aikaa. Sulla on oikeus olla surullinen, ahdistunut, allapäin, mitä tahansa negatiivista. Käsittelet asiat just sillon, kun itse siihen kykenet. Ootko käyny puhumassa jollekin ulkopuoliselle ammattiauttajalle? He kuuntelevat, ovat vaitiolovelvollisia ja lohduttavat ainakin hetkellisesti. Jos sua auttaa se että saat puhua, niin suosittelen aivan ehdottomasti ees sitä yhtä käyntiä!

    Elämässä tuppaa tapahtumaan vaikeita asioita, joillakin enemmän, toisilla vähemmän. Itsestä varmasti tuntuu siltä, että on joutunut kokemaan aivan liikaa niitä huonoja. Mutta toisaalta, jos ja kun tuut pääsemään ajan kanssa ees vähän parempaan kuntoon, kyllä se elämä alkaa voittamaan. Yritä tehdä asioita, jotka saa sut iloseksi, olemaan ajattelematta. Semmonen tekeminen on parasta, mikä tyhjentää pään kaikesta paskasta. Siinä vaiheessa tuntee olevansa elossa, ainakin hetkellisesti.

    Toivon sulle niiiiin paljon parempia päiviä, jaksamista. Itke jos itkettää, hymyile jos hymyilyttää. Ennenkaikkea, muista, anna itsellesi aikaa. Tuuhan laittamaan mulle vaikka sähköpostia, jos haluat juttuseuraa tai vaikka avautuakin. Minä kuuntelen, sen lupaan. Ihanaa joulunodotusta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riikka, tämä kommentti kosketti mua todella syvältä. Kyyneleet valui useaan otteeseen, kun luin tätä läpi. Kiitos tästä kaikesta, tää merkitsi mulle valtavasti ♥

      Oon käynyt terapiasta, ja on siitä ainakin hieman apua ollut. On jotenkin niin helpottavaa, kun joku käskee mun suoraan antaa itselleni aikaa ja hyväksyä nää tunteet mitä tunnen. Kiitos siis kaikesta mitä sanoit. Ei itseään voi väkisin pakottaa iloiseksi ja unohtamaan ikäviä juttuja, vaikka välillä syyllistää itseään siitäkin kun ei vaan vieläkään voikaan paremmin. Omat tunteet täytyisi vaan hyväksyä ja yrittää ymmärtää niitä paremmin.

      Ja noille elämässä tapahtuville huonoille jutuille ei vaan voi mitään. Ne täytyy ottaa, ne täytyy kestää, ne täytyy selvittää. Eikä elämä voi aina olla vaan pelkkää selviytymistä, ei vaan voi. Pakko on olla jotain hyvääkin luvassa. Mä oon yrittänytkin tehdä juuri niitä kivoja juttuja jotka saa mut voimaan edes hieman paremmin, ja niistä on kyllä ollutkin paljon apua.

      Kiitos Riikka, tää kommentti oli yksi kauneimmista ja valaisevimmista koko mun blogihistorian aikana! ♥ Pidän sun tarjouksen mielessä ja muista, että tännekin saa laittaa viestiä jos yhtään vaan siltä tuntuu! Oikein ihanaa joulun odotusta sinnekin ♥

      Poista
  12. Tätä lukiessa tuli kyllä surullinen olo! Mun mielestä tuo tilanne ei ole kenenkään vika. Ja oon aina vastannut sun viesteihi, mutta en viitsi sitten laittaa uutta viestiä jos edellisee ei oo vastattu.. Tai sillee, tiiätkö pommittaa. Odotan vaan. Kyllä usein oot mun mielessä ja mietin miten jaksat<3 Ja tiiät, että aina voi laittaa viestiä! Kertoa huonoista jutuista, iloista ja mistä haluatkaan :)

    Tällä hetkellä mulla on raskas vaihe omassa elämässä eikä huvita oikein kellekkää puhua. Tuntuu, että pitäisi laittaa ihmisille viestiä miksei musta kuulu, toisaalta ei heistäkään kuulu. En vaan halua puhua, toisaalta haluaisin puhua ja paljon :( Joten ei oo helppoa, ymmärrän sen.. Mutta silti kannatan puhumista!

    Oot rohkea kun kirjoitat paljon elämästäsi ja tunteistasi!:) Ihailen Jenni sua<3 Blogi antaa varmasti niitä voimia. Älä oo itsellesi liian ankara. Ymmärrän tuon suorittamisen, oon ihan samalainen. Mutta itselleen pitää olla lempeä ja itsensä paras ystävä<3 Voimia kovasti sinne!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niinpä, ei tää ookaan kenenkään vika. Niinpä, ymmärrän hyvin. Ja oon niin onnellinen että oon saanut tutustua suhun ja että ollaan voitu jutella niin paljon kaikesta puolin ja toisin ♥ KIITOS! Ja ihanaa kun taas ollaan laiteltu viestiä, arjen kiireissä se aina unohtuu. Ja samat sanat sulle ♥

      Oon tosi pahoillani kun säkin oot ollut viime aikoina surullinen, ei mitään tuollaista toivoisi kenellekään :( Tiiän ton fiiliksen, kun haluaisi puhua ja toisaalta ei yhtään haluaisi. Silti se yleensä auttaa, ainakin hieman.

      Itselleen pitäisi tosiaan olla itsensä paras ystävä. Kiitos Niina viisaista sanoista, tsempeistä, siitä että oot kulkenut vierellä ♥ Ja hurjasti tsemppiä ja haleja sinnekin!

      Poista
  13. Tää saattaa kuulostaa vähän rajulta, mutta toivottavasti mä en pahoita kenenkään mieltä tällä... Mä oon ollut monta kertaa samassa tilanteessa, en sen takia, ettenkö haluaisi puhua mun jutuista, vaan siksi, koska en oikeastaan usko mun lähimmäisten kiinnostuvan tarpeeksi. Mä tuen, kannustan ja kuuntelen, mutta jos jotain elämä on mulle opettanut, niin se on karu toteamus siitä, ettei kukaan vehkä voikkaan tarjota mulle samaa, ehkä sä tunnet samoin? Mä olen elämäni aikana selvitellyt omia sotkujani niin paljon, että mä tiedän suruntoivotusten ja virtuaalisten halauksien menevän kuin kuuroille korville. Mulla on usein sellainen olo, että mun jutut ovat taakka tai liian syvällä päässä, ettei toinen voi oikeastaan ees tarjota mitään muuta kuin sun arvon ja tärkeyden korostamista sanoin. Tällaisissa tilanteissa on ehkä jopa parempi hakea apua ammattilaiselta, joka ei yritä lohduttaa vaan antaa apua ja löytää juurisyyn kaikkeen. Tärkeintä olisi just löytää ne sun syyt huonoon oloon ja löytää ratkaisu, peitteleminen ja tekohymy vaan pahentaa asiaa sisällä... Mä toivon todella, että sä löytäisit sun sisäisen rauhan, mikään ei oo turruttavampaa kuin pohja, mutta muista, että siitä noustaan vain ja ainoastaan ylös! <3

    P.S. Jos tuntuu siltä, että haluut jutella ilman kyseenalaistamista, ilman tuomitsemista ja puhtaasti tunteetta, realistin ja pulmanratkojan fiiliksin ja silmin, älä pelkää laittaa viestiä! Mä kuuntelen ja autan parhaani mukaan mielelläni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tästä Sofia, tämä herätti valtavasti ajatuksia. Ja tunnen kyllä hyvin pitkälti just noita samoja fiiliksiä, ja osasitkin pukea ne sanoiksi paremmin kuin minä. Mä en oikeastaan edes osaa lisätä mitään, koska tuo kaikki oli niin täyttä faktaa ja siinä tosiaan oli kaikki, mitäpä tuohon lisäämään. Mäkin tosiaan käyn terapiassa, ja siellä näitä juttuja pohditaan paljon.

      Kiitos Sofia näistä valaisevista ajatuksista ja viisaista sanoista, mä pidän mielessä tuon tarjouksen ♥ Ja kuin myös, mullekin saa aina laittaa viestiä! ♥

      Poista
  14. Erittäin hyvä ja rohkea kirjoitus. Tunnen suurta sympatiaa sinua kohtaan. Olen itse eri elämäntilanteessa kuin sinä, mutta olen tuntenut vastaavanlaisia tunteita kuin mistä sinä tässä kirjoitit. Olen myös kirjoittanut blogiini uupumuksestani avoimesti. Jos asioista kertominen muille helpottaa, vaikka tosiasia on myös se, että kaikkia ei jaksa kiinnostaa ja itsestä tuntuu, ettei halua myöskään rasittaa muita omilla murheillaan. Sinulla on muuten todella upea blogi, ihnaa että löysin tämän! Kaikkea hyvää sinulle ja voimia arkeesi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Annika! Oonkin lukenut sun avoimia postauksia, ja nostan sulle suuresti hattua vahvuudesta ja rohkeudesta kirjoittaa noin avoimesti julkisesti.

      Kiitos kehuista ja tsempeistä, ihanaa talven jatkoa sinne! ♥

      Poista
  15. Kelpaat just sellaisena kuin oot <3

    En meinaa tietää mitä muuta sanoa. Mutta tämä teksti kosketti taas kerran.

    Enkä meinaa osata sanoa muuta kuin, että kelpaat just tollaisena <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lyhyesti ja ytimekkäästi : KIITOS ♥

      Tuo merkitsi paljon.

      Poista

Blog Design by Get Polished