31. joulukuuta 2016

MINUN VUOTENI 2016

Haluaisin niin kovasti kirjoittaa, kuinka minun vuoteni 2016 oli onnellinen, ikimuistoinen ja rakkaudentäyteinen. Ja no, kyllähän se sitäkin oli, enemmän kuin yksikään aiempi vuosi. Se oli tuota kaikkea sanojen niin täydessä merkityksessä, kuin vain voi olla. Olin onnellinen, elin täysillä. Tavallaan olen onnellinen jokaisesta hetkestä, tavallaan toivoisin etten olisi kokenut mitään siitä, että kaikki olisi ollut vain tasaista ja tylsää. Vuoden 2016 piti olla mun elämäni paras, ihana ja onnellinen. Niin mulle luvattiin vuosi sitten, ja pitkästä aikaa mun fiilikset vuoden vaihtuessa oli onnelliset, odottavat ja innokkaat. Ja kaikki menikin valtavan hyvin.

En saanut tänne uuteen pohjaan Youtube-linkkejä kapeina palkkeina, mutta klikkaa toki näistä musiikkia tekstin seuraksi, niin pääset kenties syvemmin katsomaan vuoteeni.


Haluaisin tehdä kuluneesta vuodesta koostepostauksen, jossa kertoisin kunkin kuukauden tekemisiä ja tapahtumia kuten edellisenäkin vuonna. Mun loppuvuodesta ei tosin ole kovinkaan paljon kerrottavaa. Seuraavaksi ajattelin, että entäs asukooste esimerkiksi vuoden lemppareista? Fakta on kuitenkin se, että kuvakansioiden läpikäyminen on liian raskasta, enkä kestä nähdä kaikkia kuvia jotka sieltä löytyvät. Mä en halua muistaa kulunutta vuotta, mä en kestä elää sitä kaikkea uudelleen läpi - varsinkaan sitä onnea, jota en uskonut koskaan samalla tavalla kokevani.


Mä rakastin, rakastin niin paljon. Mä tunsin itseni valtavan rakastetuksi. Muistan viime vuoden alkupuolella tekemäni onnea pursuavat postaukset, joissa kerroin viimein tuntevani oloni hyväksi ja tulevani hyväksytyksi sellaisena kuin olen, hyvine ja huonoine puolineni. Sain rakkautta, sain turvaa, sain hyväksyntää. Monen vuoden edestä itse asiassa, ja mä tunsin itseni viimein ehjäksi. Mä unohdin suurimmaksi osaksi kaiken sen pahan mitä olin aiemmin saanut kokea, ja keskityin onneen. Vaikeaahan se aluksi oli, sillä olin tottunut että kaikki nyt vaan menee lopulta perseelleen, enkä voisi olla onnellinen pysyvästi. Mä olin jo päättänyt, etten halua enää seurustella, olin aivan liian avohaavoilla moiseen puuhaan. Kaikki kuitenkin loksahti paikoilleen, tunsin oloni hyväksi ja ehjäksi. Siinä vaiheessa oli myöhäistä enää vastustella.


Talvella hain ja sain Joensuusta töitä, pääsin avustamaan alakouluikäistä poikaa läksyissä. Olin innoissaan uudesta työstäni, opeopiskelijoiden Rovaniemellä vietettävistä talvipäivistä, kylpyläviikonlopusta ja elämästä. Taistelin märkäruven kanssa, hiukseni harmaantuivat ja lyhenivät. 


Kevättalvi ja kevät oli ihanaa aikaa. Kylpyläviikonloppua, kelkkailua, höpsöttelyä, romanttisia yllätyksiä, tavallista arkea.. Silti kaikkea niin erityistä. Mä aloin viimein luottaa siihen että tätä se on, elämä voi olla todella tätä. Toisen osapuolen puheet kihloista sai mun sydämen pamppailemaan varmaan kovempaa kuin koskaan, mä olin minä - aiemmin niin monta kertaa hajonnut ja silti tässä, onnellisena. Päästin irti monesta syyllisyydestä ja kasvoin ihmisenä paljon, opin ymmärtämään itseäni ja omaa käytöstäni paljon paremmin. En ollut ikinä tuntenut mitään vastaavaa, sitä kuplivaa onnea ja sitä, miten kaikki oli niin täydellisen hyvin. Ihan vaan tässä ja nyt, ilman suurempaa kikkailua tai ainaista yrittämistä tai asioiden jatkuvaa korjaamista. Hyvä näin.


Keväällä mä olin stressaantunut, valtavan stressaantunut. Mä kirjoitin kandidaatin tutkielmani ihan viime tipassa viimeisten viikkojen aikana, ja jotenkin ihmeen kaupalla suoriuduin siitä parhain mahdollisin arvosanoin. Mun elämässä oli liikaa tekijöitä ja liian suuri vaihde päällä, ja kuormituin ihan kaikesta pienestäkin - jopa niistä elämän positiivisista jutuista. Toukokuussa vietin samalla vuoden ihanimpia päiviä. Piknikkejä, auringonlaskussa kävelyjä, rakkaudentäyteisiä moottoripyöräajeluita, iltoja ystävien kanssa, alkavan kesän huumaa, reissun Roomaan ja Brysseliin. Rooma oli upea, rakastuin siihen täysin ja lähtisin vaikka heti takaisin. Nautin reissusta, mutta vielä enemmän kotiin ja onnelliseen arkeeni paluusta. Samalla olin haikein fiiliksin, sillä samana iltana täytyi aloittaa pakkaaminen kesää ja Kuhmoa varten. Mutta ei se mitään, mä en ollut yksin. Mulla oli se tärkein vierellä tekemässä ja kokemassa sen kaiken mun kanssa, ja yhdessä naureskellen suunnattiin Kuhmoon. Se olikin meidän viimeinen yhteinen ilta Joensuussa. Mä hyppelin kadulla keltaisissa culottes-housuissani ja kukkaseppeleessä, hymyilin niin autuaan onnellisena. Mä muistan sen hetken aina.


Mulla oli kuluneena kesänä paljon töitä, ja olin siitä todella onnellinen. Ehdin silti viettää aikaa lukien, leffoja katsellen, ulkoillen ja pieniä reissuja tehden. Stressin jälkiseurauksena mä olin kuitenkin ahdistunut ja epävarma, ehkä mä aistin jotain tulevasta. Mä olen valtavan herkkä kaikille pienillekin muutoksille, ja alan heti ylianalysoida. Tästä erityisherkkyydestä mun täytyy heti uuden vuoden puolella kirjoittaa enemmän, mulla on siitä valtavasti sanottavaa ja pohdittavaa. Loppuvuodesta löysin myös valtavan kiinnostavia aiheeseen liittyviä artikkeleita, joista sain paljon voimaa. Moni niistä on suoraan kuin mun elämästä, ja tuntuu siltä etten ole yksin herkkyyteni ja sen tuomien haasteiden kanssa. Erityisherkkyys itse asiassa selittää hyvin paljon mun elämästä.

Vaikka mä olinkin ahdistunut ja epävarma, en mä olisi osannut odottaa mitään siitä, mitä tuleman piti. Kun mun maailma romahti, kaikki se mihin olin haparoiden opetellut uudelleen uskomaan. Mun maailmassa oli kaikki pitkästä aikaa varmaa, varmempaa kuin kertaakaan alakouluvuosien jälkeen. Kesän alussa kuiskasin saunan jälkeen meidän portailla "parasta on se, kun voi olla niin varma kaikesta". Mä tunsin olevani turvassa niin monelta asialta. Kunnes en enää ollutkaan. Muistan elävästi sen kamalan työpäivän, kun kaikki romahti. Kun yksi tekstiviesti jätti jälkeensä niin paljon surua, tuskaa, epätietoisuutta ja ikävää. 


Ja mikä pahinta, fiilikset on samat edelleen. Mä en tiedä yhtään enempää kuin silloinkaan. 

Miten mikään niin kaunis voi loppua noin? En tiedä, enkä ymmärrä. Ehkei kaikkeen saakaan vastausta. Ehkä täytyy vain elää, jatkaa, löytää itsensä ja elämänilonsa uudelleen. Hyväksyä se, mitä ei voi muuttaa.


Mä olin aivan pohjalla. Oon ollut aiemminkin, mutta tässä oli jotain niin erilaista. Mä olin uskonut, ihan todella uskonut. Uskonut siihen rakkauteen, elämän helppouteen, kihlapuheisiin. 

Elämä kuitenkin jatkui, niin se tekee aina. Sen jos jotain mä olen oppinut. Kaikesta selviää aina jotenkin, jos ei hyvin niin sitten huonosti! Mä kävin töissä, ja se olikin mun henkireikä. Kassalla mä sain hymyillä, ja päivän päätteeksi huomasin saaneeni ajatuksia pois surustani. Päivät valui eteenpäin, ja pikkuhiljaa pystyin taas syömään. Aloin lukemaan jälleen dekkareita, katsomaan murhasarjoja. Kirjoitin blogiin, kirjoitin paljon blogiin. Lähennyin monen työkaverin kanssa, ja löysin työporukastani aivan huikeita tyyppejä, joiden kanssa saa nauraa päivä toisensa jälkeen. 

Syyskuun lopussa palasin kouluun ja Joensuuhun, "elämääni". Tuntui ettei mulla mitään elämää enää ollutkaan. Mä sulkeuduin, en puhunut juuri kenellekään asioistani. Varsinkaan niille ihmisille, joille mun olisi pitänyt puhua. Päivät kului koulussa, illat bloggasin tai pakenin jonkin sarjan tai kirjan pariin elämääni. 


Samana päivänä kun olin palaamassa Joensuuhun, meidän rakas koiravanhus, 13-vuotias Nelli jouduttiin lopettamaan. Nelli päästettiin tavalliseen tapaan häkistään irti pihaa tutkimaan, mutta rakas pieni raahautui metsään eikä jaksanut enää takaisin kotiin. Mä kannoin yövaatteissa pienen rakkaan takaisin kotiin, jossa saatettiin hänet viimeiselle matkalleen. Todella rankka kokemus, mutta tähän oltiin varauduttu jo keväästä asti. Sen takia ei ollutkaan niin rankkaa kuin Nessun menetys reilu vuosi aiemmin. Ikävä on edelleen kova, mutta nyt muistoille voi jo nauraa itkemättä. 

Ajattelin kaiken hiljalleen helpottavan, mutta olin väärässä. Mä vajosin yhä alemmas ja alemmas, jokainen päivä oli aina vain vaikeampi. Hyviäkin päiviä tuli, mutta niitä seurasi toinen toistaan pahemmat romahdukset ja unettomat yöt. En pystynyt bilettämään tai pitämään hauskaa, juoksin itkien kotiin ihan liian monta kertaa. Kaikesta huolimatta mä kuitenkin selvisin päivästä toiseen, suoritin elämääni sitä oikeastaan elämättä. Tein töitä Joensuussa, tein töitä Kuhmossa.

Marraskuu oli kaikkein raskain, hetkittäin tunsin olevani burn outin partaalla. Mulla oli aivan liikaa kaikkea, mutta samalla olin riippuvainen kaikesta siitä, tarvitsin sitä selvitäkseni. Koulujutut puskivat päälle, mulla meni järkyttävästi kursseja päällekkäin ja vielä joulukuussa oli pahimmillaan neljä tenttiä kolmessa päivässä. Ja ei, en ehtinyt lukea oikeastaan yhteenkään niistä. Jollain ihmeen keinolla selvisin kolmesta niistä, yksi jäi uusintaan. 


Joulukuun alussa kävin Emilian kanssa Mallorcalla, se oli sitä mitä eniten tarvitsinkin. Ekaa kertaa koko syksynä tunsin itseni oikeasti onnelliseksi. Kotiin palatessani koko syksyn vaivannut yksinäisyys palasi, ja en tuntenut kuuluvani minnekään. Yksinäisyys osaa olla todella raastavaa. Varsinkin verrattuna viime kevääseen, jolloin kaikki oli aivan toisin. Mä patosin paljon sisälleni, ja moni asia purkautui eräänä iltana ystäväni luona, kun yksi hali ja pari lempeää sanaa sai mut murtumaan. Sain taas muistutuksen, kuinka ihania ihmisiä mulla on ympärilläni. 

Tästä vuodesta on jäänyt erityisesti mieleen ne ihanat, upeat ja valloittavat kanssabloggaajat, joihin olen saanut tutustua vuoden mittaan. Heinäkuussa osallistuin blogimiittiin Helsingissä, ja onneksi osallistuin surullisista fiiliksistäni huolimatta. Sain tapaamisesta uutta virtaa, ja tapasin niin monia ihania ja sydämellisiä ihmisiä. Monen kanssa ollaan pidetty myöhemminkin yhteyttä, ja olen yllättynyt siitä millä tavalla nämä ennestään tuntemattomat tyypit ovat kulkeneet mun rinnalla ja kuunnelleet vaikeina aikoina, vaikka eivät ole sitä "onnellista Jenniä" tunteneetkaan. Olen heille jokaiselle valtavan kiitollinen, tunnistatte varmasti itsenne tästä ♥ Syksyllä treffasin myös Viiviä ja myöhemmin Tuulia, ja nuo tytöt on kyllä kultaa. Voi kun te muutkin asuisitte hieman lähempänä!

Ja niin, otinhan mä kaksi tatuointia tän vuoden aikana! Ensimmäisenä otin mandala-lootuksenkukka-unisiepparityylisen tsydeemin kylkeen heinäkuussa. Tatuoinnin tausta-ajatuksena mulle oli mm. henkinen uudistuminen, puhdistuminen, vaikeuksien voittaminen. Harmi vaan, että alle kaks viikkoa sen ottamisen jälkeen kaikelta putosi pohja pois. Mutta tatuointi muistuttaa mua jatkossakin noista asioista, ja saa luottamaan tulevaan. Toisen tatuointini otin hetken mielijohteesta Mallorcalla, ja rakastan sitä aivan yli kaiken. Taidan kertoa siitä lisää reissupostauksen yhteydessä, mutta kuvaa tuskin tänne blogiin tulee. Otin tatuointini tosiaan rintojeni väliin, ja se on vaan yksinkertaisesti aivan täydellinen. Paras extemporejuttu ever!

Joulukuu on ollut melko surullista aikaa. Monet tutut ja läheiset ovat kokeneet menetyksiä monin eri tavoin, ja elämän arvaamattomuus on laittanut pohtimaan paljon. Sivusta seuraaminen on hirveää, ja tuntee olonsa niin turhaksi kun ei voi tehdä mitään. Pitkin kuukautta on saapunut suru-uutisia, jotka ovat vetäneet omankin mielen hyvin matalaksi. Tänä iltana kävin itsekin muistotilaisuudessa, eivätkä sanat riitä kuvaamaan näiden viikkojen tuntemuksia ja hämmennystä tätä surullisten uutisten määrää kohtaan.


Ei, tää vuosi ei ollut sitä mitä lupasit.

Mutta ensi vuodesta on pakko tulla hyvä, ei se ainakaan tätä vuotta huonompi voi olla. Mä olen päättänyt tehdä muutamia tavoitteita ensivuodelle oman henkisen sekä fyysisen hyvinvointini suhteen. Lupauksia en halua tehdä, ne eivät kuitenkaan koskaan toteudu. Tähtään asioihin, jotka saavat mut voimaan hyvin ja kehittävät mua ihmisenä kaikin puolin eteenpäin. Näiden tavoitteiden ja haasteiden miettiminen tuntuu just nyt tosi hyvältä, vaikka vuoden vaihtuminen pelottaa ja surettaa. Ajattelin kirjoitella ensi vuoden puolella lisää ajatuksistani ja tavoitteistani tulevaa vuotta kohtaan. Pääpointtina on kuitenkin henkinen kasvu, sisäinen sekä ulkoinen hyvinvointi sekä itsensä kuuntelu. Aion olla lempeä itseäni kohtaan, opetella rakastamaan itseäni ja aukoa niitä solmuja, joiden vankina olen.

Haluan toivottaa jokaiselle ikimuistoista, ihanaa ja lempeää vuotta 2017! Toivotaan, että jokaisen vuosi olisi edes hitusen edeltäjäänsä parempi. Mä suuntaan nyt 10h työvuoroon ja juhlinnat jää juhlimatta, joten juhlistahan tulevaa vuotta minunkin edestäni!

Millainen oli sinun vuotesi 2016?

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti

Blog Design by Get Polished